Me, myself & I

Olin vielä alakoulussa, kun aikuinen mies vislasi perääni ensimmäisen kerran. En tiennyt miten asiaan olisi pitänyt suhtautua, mutta tiesin sen jälkeen olla varuillani. Osasin pukeutua vähän isompaan paitaan ja vähän löysempiin housuihin. Lukioaikaan sain ahdistelijat perääni löysistä vaatteista huolimatta.

Minä olen luonteeltani varautunut. Olen rauhallinen, harkitseva ja introvertti. En ole mielelläni huomion keskipisteenä, päinvastoin. Mutta lopullisiin mittoihini kasvettuani opin syntyneeni kehoon, joka käsitetään toisin. Minuun kiinnitettiin huomiota, halusin tai en. Kun en osannut muutakaan, aloin muodostaa itsestäni persoonaa, joka täyttäisi ulkomuodon perusteella asetetut odotukset.

Se oli paljon ulospäinsuuntautuneempi, vahvempi ja itsenäisempi persoona, kuin minä. Vuosikausia kuvittelin olevani sellainen. Ajattelin, että olin onnistunut kasvamaan ulos ujoudesta ja sulkeutuneisuudesta. Mutta todellisuudessa olin vain kasvattanut itselleni kuoren, jonka olin saamani palautteen perusteella tulkinnut tarvitsevani. Ja sellaisen kuoren ylläpitäminen oli uuvuttavaa.

Joitakin vuosia sitten törmäsin omiin rajoihini ja tajusin, mitä oli tapahtunut. Sen jälkeen olen tehnyt hidasta matkaa takaisin itseeni. Toisinaan olen tyytyväinen ja helpottunut, toisinaan kaipaan tuota toista ihmistä, jota en enää pystykään noin vain napsauttamaan päälle. Se ihminen on jo poissa, mutta en oikein vielä tiedä, mitä sen alta löytyi.

Meidän yksilökeskeisessä kulttuurissamme minä on tarina, jota analysoidaan, rakennetaan ja esitetään. Etsimme enemmän tai vähemmän tietoisesti vastauksia kysymykseen kuka minä olen. Tai ehkä ei sittenkään. Kun tarkemmin katsoo, kysymys onkin aika usein kuka minä haluaisin olla. Ja niin se seesteinen oman itsensä löytäminen ja hyväksyminen väistyykin ihannekuvan tavoittelun tieltä. Vaikka yksilöllisyyttä teoriassa kannatetaankin, yleiset näkemykset ovat aika jäykkiä ja ahtaitakin. Tietynlaisessa kehossa asuu tietynlainen mieli, tietyissä vaatteissa tietynlainen persoona ja niin edelleen.

En osaa arvioida omien kompleksieni vakavuutta tai haitallisuutta, en tiedä, olisiko tilanne ollut sen kummallisempi, jos olisin syntynyt erilaiseen kehoon. Mutta hitaasti olen alkanut ymmärtää, että aika usein tätä individualistista identiteettiprojektia toteutetaan tavalla, joka synnyttää tyytymättömyyttä. Minun ongelmani oli johdonmukaisuus: petyin jatkuvasti itseeni, kun en onnistunutkaan elämään laatimani käsikirjoituksen mukaan.

Nykyään muistan ainakin silloin tällöin hyväksyä oman persoonani epäjohdonmukaisuudet ja sen kuuluisan keskeneräisyyden. Jos joskus olenkin hetkisen taas se vahvempi ja räväkämpi persoona, jota vuosia huolella rakensin, hyväksyn senkin osaksi itseäni. Minä olen sekin, mutta siinä ei ole kaikki.

Viime aikoina sosiaalisessa mediassa on kiertänyt japanilaiseksi mainittu viisaus ihmisen kolmista kasvoista, joista yhdet ovat maailmalle, yhdet läheisille ja yhdet ainoastaan itselle. En tiedä onko ajatuksen alkuperä oikeasti Japanissa, enkä tunne kyseistä filosofiaa, mutta löysin siitä yhdenlaisen vastauksen persoonan johdonmukaisuuden ongelmaan. Individualismi voisi olla hieman armollisempaa, jos yksilöllistä kertomusta itsestä rakennettaisiin lähtökohtaisesti useammassa kerroksessa.

Entä olisiko aforismi kolmista kasvoista helpottanut kasvukipujani nuoruudessa? En tiedä, mutta tänä päivänä ajatus on huojentava. Epäjohdonmukainen käytös ei tarkoita epäjohdonmukaisuutta persoonassa, ristiriitaiset roolit eivät tarkoita ristiriitaa sielussa. Kolmet kasvot voivat olla keskenään hyvinkin erilaiset, ja hyvä niin.