Happy place
Kesä on ollut helteinen. Juuri niin kirkas ja paahteinen, kuin kaikissa lapsuuden valokuvissa näyttää olevan. Otettiinko silloin valokuvia ainoastaan hyvällä säällä? Niin luulen, koska ei silloinkaan aina paistanut aurinko. Ei todellakaan.
Tänä kesänä se on kuitenkin paistanut ja luonut Todellisen Kesän tunnelman. Alkukesästä kävin katsomassa taidemaalari Ivan Aivazovskin näyttelyn. Aivazovski on yksi lempitaiteilijoistani, hänen maalauksensa ovat pääosin lumoavia, tunnelmallisia merimaalauksia. Niissä on jokin ylimaallinen henki, jota asiantuntijat selittävät taiteilijan käyttämällä tekniikalla. Toisin kuin monet aikalaisensa, ja taiteilijat ylipäänsä, Aivazovski ei maalannut suoraan näkemäänsä. Maisemat eivät ole paikan päällä maalattuja tallennuksia, vaan toisintoja taiteilijan muistikuvista. Hän yhdisteli mielikuviensa maisemia ja maalasi kuviinsa pikkuisen ekstraa. Pikkuruisen surrealismia, pikkuriikkisen taikaa.
Tänä kesänä olen kuunnellut paljon country-rockia. (Koska on ollut kuuma.) Joku päivä asiaa pohtiessani huomasin, että kaikkein osuvimman tunnelman luoneet muusikot ovat kotoisin Yhdysvaltojen itärannikolta. Mieleeni juolahti, että kenties heidän tuotannossaan näkyy se sama pieni annos taikaa, kuin Aivazovskilla. Heille kantrikulttuuri ei ole ollut se ympäröivä todellisuus, vaan mielensisäinen tunnelma; he eivät ole tallentaneet kuvia ympäristöstään, vaan luoneet toisinnon omasta mielensisäisestä maisemastaan. Ja kenties se on joissain tapauksissa parempi. Ainakin se Villi Länsi, johon minä tykkäsin lapsena matkustaa, osoittautui aikuisuudessa kaikinpuolisesti mielikuvitusmaailmaksi.
Ja sehän taiteessa niin hienoa onkin. Että se avaa oven paikkaan, johon voi oman mielikuvituksensa voimin matkustaa. Ja minä matkustan. Kuuntelen musiikkia, katson elokuvia, luen kaikkea mahdollista. Kirjoitan, valokuvaan, piirrän ja maalaan. (Kun ehdin.) Voidaanko siis tietyin varauksin olettaa, että taide on tekijänsä happy place? Tai ehkä tuliainen sieltä, maisemakuva tai matkakuvaus, jonka avulla muutkin pääsevät kokemaan pienen palan sitä samaa meininkiä?
Tänä kesänä se on kuitenkin paistanut ja luonut Todellisen Kesän tunnelman. Alkukesästä kävin katsomassa taidemaalari Ivan Aivazovskin näyttelyn. Aivazovski on yksi lempitaiteilijoistani, hänen maalauksensa ovat pääosin lumoavia, tunnelmallisia merimaalauksia. Niissä on jokin ylimaallinen henki, jota asiantuntijat selittävät taiteilijan käyttämällä tekniikalla. Toisin kuin monet aikalaisensa, ja taiteilijat ylipäänsä, Aivazovski ei maalannut suoraan näkemäänsä. Maisemat eivät ole paikan päällä maalattuja tallennuksia, vaan toisintoja taiteilijan muistikuvista. Hän yhdisteli mielikuviensa maisemia ja maalasi kuviinsa pikkuisen ekstraa. Pikkuruisen surrealismia, pikkuriikkisen taikaa.
Tänä kesänä olen kuunnellut paljon country-rockia. (Koska on ollut kuuma.) Joku päivä asiaa pohtiessani huomasin, että kaikkein osuvimman tunnelman luoneet muusikot ovat kotoisin Yhdysvaltojen itärannikolta. Mieleeni juolahti, että kenties heidän tuotannossaan näkyy se sama pieni annos taikaa, kuin Aivazovskilla. Heille kantrikulttuuri ei ole ollut se ympäröivä todellisuus, vaan mielensisäinen tunnelma; he eivät ole tallentaneet kuvia ympäristöstään, vaan luoneet toisinnon omasta mielensisäisestä maisemastaan. Ja kenties se on joissain tapauksissa parempi. Ainakin se Villi Länsi, johon minä tykkäsin lapsena matkustaa, osoittautui aikuisuudessa kaikinpuolisesti mielikuvitusmaailmaksi.
Ja sehän taiteessa niin hienoa onkin. Että se avaa oven paikkaan, johon voi oman mielikuvituksensa voimin matkustaa. Ja minä matkustan. Kuuntelen musiikkia, katson elokuvia, luen kaikkea mahdollista. Kirjoitan, valokuvaan, piirrän ja maalaan. (Kun ehdin.) Voidaanko siis tietyin varauksin olettaa, että taide on tekijänsä happy place? Tai ehkä tuliainen sieltä, maisemakuva tai matkakuvaus, jonka avulla muutkin pääsevät kokemaan pienen palan sitä samaa meininkiä?
Kommentit
Lähetä kommentti