Virta venhettä vie

Elämässä on viime aikoina ollut taistelun makua. Taannoin havahduin kysymään itseltäni ja Herra Tärkeydeltä, minkä kanssa me oikein kamppailemme. Viime päivinä olen miettinyt elämää aika syvällisesti, ja siitä pohdinnasta tuntuu nousevan yksi kysymys.

Entä jos olenkin koko ajan taistellut jotain väistämätöntä muutosta vastaan? Toisin sanoen, olenko taulapää, joka yrittää ilman sen suurempaa syytä uida vastavirtaan?

Sisukkuudesta on lyhyt matka jääräpäisyyteen. Mutta kysymys ei ole jääräpäisyydestä silloin, kun ei kerta kaikkiaan näe vaihtoehtoja. Opintojeni loppuvaiheessa yksi essee oli minulle erityisen vaikea. Aloitin sen tekemisen, lopetin, aloitin taas. Vaihdoin aihetta. Käänsin ja väänsin ja puursin ja pakersin. Kun essee oli viittä vaille valmis, tajusin, että olin takonut viikkoja ja kuukausia kurssia, jonka olisin voinut hoitaa pois alta kolmen tunnin tentillä. Tentin tekeminen olisi vaatinut aika paljon matkustamista, mutta se olisi ollut pieni vaiva siihen verrattuna, minkä lopulta näin esseen eteen. Mutta koska olin alun perin päättänyt kirjoittaa esseen, ajatteluni oli mennyt vaihtoehtojen suhteen takalukkoon. En kerta kaikkiaan tullut ajatelleeksi tenttimistä.

No, tulihan siitä lopulta hieno essee. Että voi asian toki nähdä hyödyllisenä oppimiskokemuksenakin. Mutta yritin todella oppia kokemuksesta myös sen, että kyllä, joskus on ihan ok luovuttaa ja vaihtaa suuntaa. Tai ehkäpä se ei silloin olekaan luovuttamista, vaan järkevää tilanteen uudelleenarviointia. Mitä meidän kaikkien olisi varmasti syytä tehdä aina silloin tällöin.

Tunnistan silti edelleen itsessäni jääräpäisyyttä ja suoranaista sokeutta. Vaikeutta muuttaa suuntaa, kun junan on saanut liikkeelle. Ja joskus suunnan muuttaminen on kivuliasta. Silloin, kun olosuhteet käyvät mahdottomiksi jonkun tärkeäksi ja rakkaaksi koetun suhteen, suunnanmuutos tarkoittaa myös surutyötä.

Elämässäni on aikuisiälläni tapahtunut paljon muutoksia. Muutoksia suuntaan ja toiseen, pieniä muutoksia, isoja ja valtavia muutoksia. Joistain asioista koitan pitää kiinni sinnikkäästi, mutta viime aikoina on tuntunut siltä, että virta vie toiseen suuntaan. Mikään ei pakota minua lopettamaan pyristelyäni, mutta olen alkanut kyseenalaistaa sen mielekkyyttä. Kauanko aion räpistellä paikallani ja pyrkiä johonkin, mihin en välttämättä koskaan pääse? Ja mikä tärkeintä, mihin virta minut venhoineni veisi, jos lopettaisin vastaan tappelemisen?