Jotain uutta ja parempaa

Tänä kesänä minä ja Herra Tärkeys olemme yhdessä tuumin olleet väsyneitä moniin vanhoihin asioihin. Vanhoihin teksteihin. Vanhoihin vaatteisiin. Vanhoihin tapoihin ja tottumuksiin, vanhoihin ajatuksiin. Kyllästymisen tunne on käsinkosketeltava. Ei sillä, että kaipaisin niinkään vaihtelua, vaan jotain sopivampaa. Ihan niin kuin nelikymppinen, joka yrittää aina vaan pukeutua teini-iässä ostettuihin farkkuihin. Ihan hyvät farkut sinänsä. Mutta aika voisi olla kypsä jo jollekin muullekin.

Jotkut ajatukset ovat seuranneet minua 15-vuotiaasta asti. Jotkut vielä kauemmin. Niin ovat tehneet jotkut tavaratkin. Kysymys ei ole siitä, että olisin kyllästynyt kaikkeen siihen, mikä on vanhaa ja ollut läsnä jo vuosikymmeniä, päinvastoin. Viime vuodet ovat vain kirkastaneet katsettani ja kiillottaneet Herra Tärkeyden monokkelia. Näemme nyt paremmin, ja jotkut asiat ovat alkaneet tuntua aivan näännyttävän epäsopivilta. Aivan vääriltä. 

Mutta matka on jotenkin käynyt vähän raskaaksi, vaikkei mitään erityistä koettelemusta tiellä olekaan. Luulen, että syy on noissa epäsopiviksi käyneissä asioissa. Ihan kuin matka olisi kasvattanut lihaksia jostain kohdin ja surkastuttanut toisesta, niin että nyt sitten yhtäkkiä huomaan, että mikään ei sovi. Ei vaatteet, ei kantamukset, ei vauhti eikä edes kävelytyyli. Tekisi mieli heittää kaikki pois ja aloittaa alusta.

Raskaita ajatuksia ei tietenkään niin vain kevennetä, eikä hiertäviä ja puristavia toimintatapoja noin vain vaihdeta uusiin. Eivätkä ne maisematkaan yhtäkkiä muuksi muutu, vaikka jossain horisontin takana olisikin odotettavissa jotain kauniimpaa.

Mutta toisaalta olo tuntuu siltä, kuin olisi kuilun reunalla. Mitä sitten, kun olen heittänyt pois kaiken tarpeettoman? Heitänkö pois osan itsestäni? Kuka minusta sitten tulee? Mistä saan jotain niiden asioiden tilalle, jotka olen heittänyt pois? Tarvinko jotain niiden tilalle?

Yksi asia, josta olen puolivahingossa luopunut viime vuosina, ovat meikit. Ei niitä edes paljoa ollut. Joskus vähän päälle parikymppisenä luovuin kaikista luomiväreistäni, koska tajusin, ettei minusta koskaan tule ihmistä, joka käyttää luomiväriä. Samaan tapaan asteittain jäivät pois kynsilakat, rajauskynät ja huulipunatkin. Kunnes lasten ja kotiäitiyden myötä jäivät ne viimeisetkin ripsivärit ja meikkivoiteet.

Ja siinäpä se. Jos epävarmalle kaksikymppiselle minälleni olisi ilmoitettu, että nyt loppuu meikkien käyttö, olisin varmaankin jäänyt kotiin peiton alle piiloon loppuelämäkseni. Mutta nyt koen, etten tarvitse sitä ripsiväriäkään enää mihinkään. Niinpä se on muodostunut taakaksi. No joo, eipä tuo yksi ripsiväri nyt paljoa paina... mutta olenkin tässä pohdiskellut, että kuinka paljon kaikesta omaisuudestani, kuinka paljon ajatuksistani ja toimintatavoistani on tuollaisia ripsivärejä? Tai niitä kuivahtaneita kynsilakkoja, jotka ovat vain jääneet lojumaan sinne laatikonperälle tai kassinpohjalle? 

Laatikot ja kassit on lopulta helppo siivota, mutta miten siivota omia asenteitaan ja näkökulmiaan? Eikä se ehkä niin menekään, että siivotaan, heitetään pois ja sitten aloitetaan alusta. Kenties ensin pitää tulla jotain uutta, että vanha todella jää tarpeettomaksi. Eihän niitä kuluneita kenkiäkään pois heitetä ennen kuin uudet on hankittu. Niinpä niin. Parempi kenties hyväksyä, että tässä mennään nyt vielä jonkun aikaa niillä vanhoilla kengillä, kunnes löytyvät uudet, jotka todella ovat paremmat ja sopivammat, eivätkä ainoastaan uudet.