Joulun odotuksia

”Mitä teidän lapset toivovat joululahjaksi?”

Vastaus riippuu siitä, kuka kysyy. ”Leluja ja herkkuja”, sanon niille, jotka eivät tunne meitä. Niille, jotka tuntevat jonkun verran kerron, että 9-vuotias on jo kirjoittanut joulupukille toivomuslistansa, joka sisältää pelkkiä hevosfiguureja. 6-vuotias ei puhu, mutta pitää pehmoleluista ja musiikista.

Niille, jotka elävät mukana meidän jokapäiväisessä arjessamme, esitän arvauksen autistin toiveista. He tietävät, että lapsi ei välttämättä ymmärrä mitä toivominen tarkoittaa, ja että vastaukseni on summittainen arvio siitä, minkä uskoisin kiinnostavan häntä tai olevan hänelle mieluisaa. Jaamme ymmärryksen siitä, että tämä lapsi on erilainen, mutta yritämme hänenkin kohdallaan noudattaa joulun totuttuja askelkuvioita niin pitkälle, kuin mahdollista.

Niinhän sitä tietenkin kuuluukin tehdä, mutta välillä se on uuvuttavaa. Yritänkö saada hänet piirtämään puumerkkinsä joulukortteihin? Otammeko hänet mukaan isosiskon erilaisiin jouluesityksiin silläkin uhalla, että hän häiritsee esitystä? Kuinka kovasti yritämme pakottaa hänelle puhtaan mekon ylle itsenäisyyspäiväjuhlaan, jos juuri sinä päivänä vaatteisiin liittyvät neuroosit ovat pinnassa?

Erityisen tuen asiantuntijapalveluiden aulakahviossa uupumus hellittää hetkeksi. 6-vuotias on kalastanut itselleen jäätelöaltaasta pingviinipikarin ja koittaa avata sitä. Huomautan, että jäätelö täytyy maksaa ensin, ja 6-vuotias siirtyy kassalle, siinä juuri asioivan miehen viereen. Selitän, että tässä on jono, meidän täytyy ensin jonottaa. Mies katsoo meitä hymyillen. Täällä asioi monenlaisia kulkijoita, ihmiset ymmärtävät. Kassatäti juttelee mukavia, lapseni vastaa hänelle kovalla ja hiukan vihaisella äänellä ”jäätelö”. Tätiä naurattaa, hän kysyy, tarvitseeko jäätelö kuittia. Lapseni viilettää jo kohti pöytää pikari kourassaan. Harvinaisen rentoutuneena ja hyvillä mielin vastaan, että ei tarvitse, kiitos. Täällä asioi monenlaisia kulkijoita. Odotukset ovat sen mukaiset.