Ulkopuolisuus

En ole koskaan oikein sopeutunut mihinkään. Olen ollut monessa paikassa - ja monessa ajassa - ihan tyytyväinen. Mutta aina kengässä on silti hiertänyt pieni kivi. Elämä voi olla ihan ok, vaikka tuntisikin olevansa pyöreä palikka kulmikkaassa kolossa. Voihan siinäkin aikaansa viettää. Mutta sitten sitä kuitenkin miettii, että löytyisikö jostain se pyöreä kolo.

Lieneekö tuo kokemus syy siihen, miksi asettuminen aloilleen tuntuu mahdottomalta. Ajattelin pitkän aikaa, että sopeutumattomuus on sisäinen kokemus, että on ihmisen velvollisuus tehdä rauha ympäristönsä kanssa, missä sitten ikinä onkaan.

Nykyään ajattelen, että pah. Tokihan on järkevää pyrkiä sopeutumaan ympäristöönsä, mutta eri paikat tarjoavat erilaisia mahdollisuuksia. Jotkut paikat ovat neliskanttisia ja jotkut pyöreitä. Ihan turha yrittää filosofoida sitä tosiseikkaa olemattomiin.

Ulkopuolisuuden kokemus on melkein sama, muttei aivan. Sopeutumaton voi olla niinkin, ettei ole yhtään ulkopuolinen. Ja päinvastoin. Minulla on kokemusta molemmista.

Sopeutumattomuuden kokemus alkoi hellittää heti, kun irtauduin pienestä lapsuuden kotikaupungistani. Samalla ulkopuolisuuden kokemus alkoi kasvaa. Ja tämä kehitys on jatkunut näihin päiviin saakka. Kun muutin Helsingistä Tallinnaan, koko homma alkoi konkretisoitua ja jäsentyä ajatuksiksi, ja sanoiksi.

Täällä, itselleni vieraassa yhteiskunnassa näen ulkopuolisuuden kokemukseni selkeämmässä valossa. Sen jälkeen kun olen synnyinkaupungistani ja synnyinkodistani lähtenyt, en ole ollut kotona missään. Ja se on omaa syytäni, olen itse jäänyt ovenpieliin seisoskelemaan. Olen jäänyt odottelemaan, että joku kutsuisi sisään. Sanoisi että tervetuloa, ole kuin kotonasi.

Hohhoijaa, sanon itselleni. Isossa ja anonyymissa maailmassa on turha odotella mitään tervetulotoivotuksia. Oma tila on kunkin raivattava itse itselleen.

Mutta sitten muistan, kuinka liikuttunut olin Tallinnan kaupungin lahjasta vastasyntyneelle tyttärellemme. ”Tere tulemast meie linna”, siinä sanottiin. Tervetuloa meidän kaupunkiimme. Joku on sittenkin toivottanut meidän perheemme tervetulleeksi. Ehkä minäkin olen vihdoin saanut kutsun astua sisään.