Tottumus

Päivämäärä katosi ensin, sitten viikonpäivä. Nyt alan unohtaa, minkälaista elämä oli vielä kuukausi sitten. Alan vajota johonkin.

Poikkeuksellisesta tilanteesta on jo tullut uusi normaali, ja se kävi äkkiä. Mielenkiintoista, toteaa Herra Tärkeys ja huomauttaa, että kotona pyörimisessä piilee laitostumisen vaara. Tai joku vielä dramaattisempi ilmiö, jonka nimeä en tiedä. Mutta se on se tarina, jonka kaikki suomalaiset ovat kuulleet: mies tulee sodasta kotiin ja muuttaa asumaan riiheen, koska koti, ennen niin tuttu, on liian vieras.

Aika on ottanut jonkun uuden, minulle tuntemattoman muodon. Mikään ei etene niin kuin ennen. Toisaalta päivät kuluvat niin vauhdikkaasti, että sekoittuvat toisiinsa. Toisaalta ne kestävät kauan ja niiden aikana ehtii tapahtua vaikka mitä. Toisaalta kuukausi on hujahtanut hetkessä, ihan vasta oli viime perjantai. Toisaalta helmikuusta on ikuisuus. Ikuisuus.

Muistelen, että ajan kokemisen muutos on tuttu ilmiö jostain. Olenko lukenut siitä, olenko katsonut elokuvan? Muistan lukeneeni, että sensorisessa deprivaatiossa käsitys ajasta hämärtyy ja aivot siirtyvät tilaan, joka on unenomainen, tai jotain. Jossa aikaa ei mitata sekunteina ja minuutteina, vaan ajatuksen ja tunteen suuruutena. Jokin voimakas tunne kestää ikuisuuden ja jättää pysyvän jäljen. Joku ajatus on kuin salaman välähdys. Vaikka ne kellolla mitattuna kestivät aivan yhtä kauan.

Eristys on tietynlaista sensorista deprivaatiota. Ajatus turtuu suorittamaan samaa päivää yhä uudestaan ja uudestaan, mutta juuri tuo turtuminen avaa oven jonnekin syvempiin mielen kerroksiin. Pinnan alta alkaa tulvia jotain. Todellisuuteen alkaa sekoittua vähän harhaisenoloisia ajatuksia. Huomaan ravistelevani päätäni. Olenko lopullisesti sekoamassa?

Onneksi mangosose pitää kiinni todellisuudessa. Ja itkuhälytin, tiskirätti ja Humpty Dumpty. Little bunny Foo Foo ja Skidamarink. Adinkadink.