Satokausi

Syksy on täällä. Jos katsoo kalenteriin tai taivaalle. Viileät kelit antavat vielä odottaa itseään, mutta hei, ensiviikolla on lokakuu. Jos se ei ole syksyä, niin ei sitten mikään.

Olen jo vuosia haaveillut omasta puutarhasta ja kasvimaasta. Ja tokihan istutuslaatikoista on tänäkin syksynä porkkanoita löytynyt. Mutta ei tässä nyt varsinaisesti omavaraisia vielä olla. Tänä syksynä olen kuitenkin enemmän kuin koskaan pysähdellyt asian äärelle. Vielä koskaan aikaisemmin omat kasvimaat ja sieniretket eivät ole olleet näin lähellä, siis tuntuneet ihan mahdollisilta ja saavutettavilta. Osin varmasti siksi, että ihan tosi moni muukin näyttäisi ajattelevan täsmälleen samoja ajatuksia. Niinpä olenkin kysellyt itseltäni, ovatko ne todella sitä, mitä haluan. Etten vain olisi salaa hirveän trenditietoinen? 

No jaa, miten vain. Aika näyttää. Nyt korjaankin vähän toisenlaista satoa: sitä, jonka olen kylvänyt reilu kaksi vuotta sitten, aloittaessani tämän blogin. Vielä silloin kaksi vuotta sitten asiat olivat enemmän tai vähemmän kaaoksessa. Mieli oli täynnä kysymyksiä. Kaikki tuntui jotenkin vieraalta ja samalla vähän väärältä. Monet aika pienet ja merkityksettömät asiat tuntuivat kummallisen suurilta, niin kuin esimerkiksi pihanurmi. Sen kanssa riitelin tovin jos toisenkin ja ihmettelin itsekin, miksi koin niin voimakkaita elämyksiä aivan arkisten asioiden äärellä. Tietysti sitten ajan kanssa ymmärsin, että nehän olivatkin portteja jonnekin oman mieleni syövereihin. Että kannattaa pysähtyä ja kuunnella, koska sillä tavalla oppii lopulta tuntemaan itsensä. Ja vastaukset kysymyksiin löytyvät.

Ja nyt, nyt on tullut aika nauttia näiden kahden vuoden aikana tehdyn työn hedelmistä. En enää takerru nurmikkoon, enkä edes haaveisiin omasta kasvimaasta. Olen löytänyt reitin noiden yksityiskohtien taakse, sinne, missä ovat ne suuremmat linjat ja laajemmat visiot. En enää häiriinny siitä, jos kaikki ei nyt juuri olekaan elämässäni täydellisesti linjassa arvojeni kanssa, koska suunta on oikea. Olen menossa kohti niitä asioita, jotka koen tärkeiksi.

Vaikka moni asia on vielä niin sanotusti kesken, viime aikoina on usein tuntunut siltä, että asiat järjestävät itse itsensä, kunhan vain taaperran eteenpäin valitsemallani polulla. Niin kuin nyt vaikka tuo kurpitsa, jollaisen olen joka syksy haaveillut kovertavani lyhdyksi. Joskus. Sitten kun. No, nyt se sitten tulla tupsahti keittiööni, pyytämättä ja yllättäen. Näyttäisi siltä, että kun on kerran ottanut kunnon suuntiman, virta vie venhoa kevyesti, välillä jopa ihan itsekseen.