Viiden vuoden hiljaisuus

Sitä herää yhtenä lokakuisena aamuna ja tajuaa, ettei ole päivittänyt blogia viiteen vuoteen. Sitten sitä nousee ylös, raapii niskaansa vähän hämmentyneenä ja toteaa, että no niin. Jokohan olisi taas aika.

Silloin viisi vuotta sitten puuhastelin kurpitsan kimpussa ja koetin rakentaa elämään järjestystä, koko maailma oli poikkeustilassa eikä tulevaisuudesta oikein tiennyt. Eivätkä asiat siitä näytä juuri muuttuneen. Marraskuun toiseksi viimeisellä viikolla suunnittelen viimeisen kurpitsapiirakanpalasen syömistä, yritän rakentaa uuteen, aika toisennäköiseen elämään edes jonkinlaista järjestystä ja vaikkei koko maailma enää olekaan poikkeustilassa, sekaisin se kyllä on.

Jotain uutta, jotain vanhaa. Sama perhe, sama kampaus, samat vanhat silmälasit yöpöydällä, sama Herra Tärkeys nakuttamassa takaraivossa. Uusi sijainti, uusi polkupyörä, uudet ja hyvin erilaiset kengät, aivan uudet ongelmat joiden kanssa painia.

Sama vanha väsymys kesän jälkeen, sama tuttu helpotuksen huokaus, kun syksy vihdoin tulee. Uudet lenkkimaastot, uudet näkemykset, uudet mielipiteet monista asioista. Uusi suunta.

Mikälie universumin tuulahdus tai mielen naksahdus sai palaamaan viiden vuoden taakse blogikirjoitusten äärelle, mutta niin minä nyt kuitenkin tein. Ja aion jatkaakin. Koska Herra Tärkeyden kanssa en olekaan tämän viiden vuoden myllerryksen aikana juurikaan keskustellut, ja nyt olisi jo korkea aika.