Tavallinen harakka (ja kadonnut nauru)
En ole aikoihin jaksanut olla kovin hauskaa seuraa itselleni, saati muille. On minulla joku hämärä muistikuva siitä, että joskus olin iloinen. Joskus osasin nauraa ja joskus pidin hauskanpidosta. Mutta siitä nyt on aikaa. Tässä välissä on tapahtunut kaikenlaista. Muutamia juttuja mainitakseni: elämä, arki ja aikuisuus. En halua syyttää olosuhteita siitä, mikä minusta on tullut. Tai tokihan haluan ja säännöllisesti urputankin niistä, mutta on se vähän ankeaa. Haluaisin pystyä parempaan. Haluaisin osata nähdä näitä harmaita, arkisia hetkiä ja asioita edes vähän vitsikkäämmässä valossa. Haluaisin olla - edes vähän - hilpeämpi.
Mutta minä olen vain tavallinen harakka, mieluummin vähän pessimistinen, aika melankolinen ja hyvin, hyvin vakavamielinen. Se, mitä joskus osasin, oli siipeilemistä, nyt kun tarkemmin ajattelen. Osasin hakeutua oikeaan seuraan. Kuuntelin tarkkaan ja suunnistin sinne, missä kerrottiin hauskoja juttuja ja naurettiin. Hauskoissa porukoissa on kuitenkin se ongelma, etteivät ne ole paikalla silloin kun niitä eniten tarvitsee. Eivät ne ole paikalla silloin, kun uni ei ota tullakseen, kun tenttikirjan sisällöstä ei ymmärrä sanaakaan tai kun harmaa aamu alkaa kaatuneella kahvimukilla. Elämässä on tilanteita, jotka eivät naurata yhtään, ja sitten toisaalta taas juuri niissä tilanteissa nauraminen helpottaisi huomattavasti. Paradoksaalista, mutta totta.
Onko mahdollista oppia suhtautumaan asioihin humoristisemmin? En tiedä. Tiedän vain sen, että se tekisi minulle hyvää. Että aivokemiani nytkähtäisi valoisampaan suuntaan ja lakkaisi olemasta tämä sama raskassoutuinen, synkeä siirappi, joka uhkaa nielaista loputkin värit maailmasta.
Toki tiedän, ettei vakavamielisestä ja vähän melankolisesta harakasta koskaan tule mitään säkenöivää vitsiniekkaa. Ei tarvitsekaan tulla. Kysymys on jossain määrin semanttinen, mutta oleellinen. En halua yrittää muuttua miksikään muuksi, en halua vaihtaa tai kitkeä pois ainuttakaan luonteenpiirrettäni. Haluan vain löytää oman tapani keventää tunnelmaa, edes pikkuisen. En tietenkään tiedä onnistunko edes auttavasti, mutta yritän joka tapauksessa. Vakavasti, ja vähän melankolisesti.
Mutta minä olen vain tavallinen harakka, mieluummin vähän pessimistinen, aika melankolinen ja hyvin, hyvin vakavamielinen. Se, mitä joskus osasin, oli siipeilemistä, nyt kun tarkemmin ajattelen. Osasin hakeutua oikeaan seuraan. Kuuntelin tarkkaan ja suunnistin sinne, missä kerrottiin hauskoja juttuja ja naurettiin. Hauskoissa porukoissa on kuitenkin se ongelma, etteivät ne ole paikalla silloin kun niitä eniten tarvitsee. Eivät ne ole paikalla silloin, kun uni ei ota tullakseen, kun tenttikirjan sisällöstä ei ymmärrä sanaakaan tai kun harmaa aamu alkaa kaatuneella kahvimukilla. Elämässä on tilanteita, jotka eivät naurata yhtään, ja sitten toisaalta taas juuri niissä tilanteissa nauraminen helpottaisi huomattavasti. Paradoksaalista, mutta totta.
Onko mahdollista oppia suhtautumaan asioihin humoristisemmin? En tiedä. Tiedän vain sen, että se tekisi minulle hyvää. Että aivokemiani nytkähtäisi valoisampaan suuntaan ja lakkaisi olemasta tämä sama raskassoutuinen, synkeä siirappi, joka uhkaa nielaista loputkin värit maailmasta.
Toki tiedän, ettei vakavamielisestä ja vähän melankolisesta harakasta koskaan tule mitään säkenöivää vitsiniekkaa. Ei tarvitsekaan tulla. Kysymys on jossain määrin semanttinen, mutta oleellinen. En halua yrittää muuttua miksikään muuksi, en halua vaihtaa tai kitkeä pois ainuttakaan luonteenpiirrettäni. Haluan vain löytää oman tapani keventää tunnelmaa, edes pikkuisen. En tietenkään tiedä onnistunko edes auttavasti, mutta yritän joka tapauksessa. Vakavasti, ja vähän melankolisesti.
Kommentit
Lähetä kommentti