Muuttolaatikko
Silmäilen olohuoneemme ikkunasta aukeavaa maisemaa. Kesäisen auringonpaisteista ja uneliaan utuista taivasta vasten piirtyvät kirkkojen tornit. Kattojen lomasta näen meren. Ilmassa viilettävät tervapääskyt ja ikkunoiden läpi kuulen mustarastaan liverryksen. Ensimmäistä kertaa koskaan, ikinä, tunnen haikeutta joutuessani jättämään tämän asunnon, tämän kodin.
Kaappia nojailevat pahviset, kokoamattomat muuttolaatikot. Niihin se sitten sullotaan, elämä. Joka ikisen muuton yhteydessä pohdin näitä samoja. Tavara, esineet, omaisuus. Tätäkö minä olen, tässäkö minä olen?
Noh, syvällisiä pohdintoja seuraa aina se käytäntö. Parempi nyt vaan pakata mukaan ne kuluneet haarukat ja se ärsyttävä television kaukosäädin. Se on sitten kuitenkin helpompaa ja halvempaa kuin uusien ostaminen.
Kaikenmaailman konmarittamisen perimmäisen idean ymmärrän kyllä, ja ihailen sitä. Olisi taivaallista herätä kodista, jossa jokainen esine, joka ikinen kaukosäädin ja viinipullon ilmatiivis korkki aiheuttavat ihastuksen purkauksia aina silmäin alle ilmestyessään. Olen kuitenkin aivan liian realistinen (lue: laiska ja pihi) pyrkiäkseni sellaiseen. Lisäksi, taloudessani asuu lisäkseni muita ihmisiä. Kaikenmaailman konmarit eivät aukea kaikille. Tai tavallaan toki. Fengshui on miehelleni sitä, että itse pääsee virtaamaan kodissaan esteettömästi paikasta toiseen. Energiat, whatever.
Mutta oikeastaan meillä keskitytään enimmäkseen kaikkeen muuhun, kuin siivoamiseen, sisustamiseen tai energiavirtoihin. Muuttolaatikkoja pakatessa se kaikki kärjistyy. Koko homma on muutenkin niin tuskaista, ja vielä lisäksi siinä joutuu oikein kättelemään joka ikisen esineensä. Vanhassa kodissa hyvää matkaa ja uudessa kodissa tervetuloa. Kun tämän kaiken toistaa tasaisin väliajoin, tietää kyllä tarkalleen, mikä siellä kodissa niitä energiavirtoja patoaa.
Haaveilen pakkaavani ainoastaan yhden muuttolaatikon, johon laittaisin vain kaikkein inspiroivimmat tavarani. Tuon laatikon kantaisin ulos kevyesti, laskisin ilmavasti auton tavaratilaan ja uudessa kodissa nostelisin sieltä hartaudella ulos tavaran kerrallaan. Autuaasti hymyillen.
Mitä siihen laatikkoon sitten laittaisin? Pohdin ja pohdin, ja mitä enemmän pohdin, sitä tarkemmin näen elämäni loputtoman kaoottisuuden. Rakastan tuota runokirjaa, mutta se on kovasta käytöstä aivan räjähtänyt. Olen saanut tuon kynttilänjalan isoäidiltäni, mutta se ei sovi uuden kodin väreihin. Kirpparilta ostettu jalkalamppu on hieno, mutta väliaikainen varjostin pitäisi vaihtaa. Peltipurkissa on muistorikas kuva, mutta sekään ei sovi uuden kodin väreihin. Eikä muuten sovi sen kynttilänjalankaan väriin.
Aika nopeasti tajuan, että tämä leikki ei sovi minulle. Minulla on taipumus äärimmäiseen nysväämiseen ja sairaalloiseen perfektionismiin. Kun katson esineitäni ja elämääni suurennuslasilla, kaikessa, joka ikisessä pienessä palasessa on jotain vialla.
Mutta jotenkin olen tässäkin kodissa, tässäkin elämässä viihtynyt. Energiat eivät silti töppäile epätäydellisyyksiin. Tärkeämpi on kokonaisuus, vähän niin kuin impressionistit oivalsivat joskus. Lakkaan haikailemasta elämää arjen yläpuolella ja pakkaan tavarat muuttolaatikoihin. Sen kaukosäätimen. Ja sen viinipullonkorkin, erityisen tarkasti sen, koska tarvitsemme sitä koko ajan. Uudessa kodissa toivotan ne tervetulleiksi. Jos vain jaksan kuunnella, ne muistuttavat minulle, että älä nyt herranjestas hyvä, rakas ihminen keskity siihen kaukosäätimeen. Tai viinipullonkorkkiin.
Kaappia nojailevat pahviset, kokoamattomat muuttolaatikot. Niihin se sitten sullotaan, elämä. Joka ikisen muuton yhteydessä pohdin näitä samoja. Tavara, esineet, omaisuus. Tätäkö minä olen, tässäkö minä olen?
Noh, syvällisiä pohdintoja seuraa aina se käytäntö. Parempi nyt vaan pakata mukaan ne kuluneet haarukat ja se ärsyttävä television kaukosäädin. Se on sitten kuitenkin helpompaa ja halvempaa kuin uusien ostaminen.
Kaikenmaailman konmarittamisen perimmäisen idean ymmärrän kyllä, ja ihailen sitä. Olisi taivaallista herätä kodista, jossa jokainen esine, joka ikinen kaukosäädin ja viinipullon ilmatiivis korkki aiheuttavat ihastuksen purkauksia aina silmäin alle ilmestyessään. Olen kuitenkin aivan liian realistinen (lue: laiska ja pihi) pyrkiäkseni sellaiseen. Lisäksi, taloudessani asuu lisäkseni muita ihmisiä. Kaikenmaailman konmarit eivät aukea kaikille. Tai tavallaan toki. Fengshui on miehelleni sitä, että itse pääsee virtaamaan kodissaan esteettömästi paikasta toiseen. Energiat, whatever.
Mutta oikeastaan meillä keskitytään enimmäkseen kaikkeen muuhun, kuin siivoamiseen, sisustamiseen tai energiavirtoihin. Muuttolaatikkoja pakatessa se kaikki kärjistyy. Koko homma on muutenkin niin tuskaista, ja vielä lisäksi siinä joutuu oikein kättelemään joka ikisen esineensä. Vanhassa kodissa hyvää matkaa ja uudessa kodissa tervetuloa. Kun tämän kaiken toistaa tasaisin väliajoin, tietää kyllä tarkalleen, mikä siellä kodissa niitä energiavirtoja patoaa.
Haaveilen pakkaavani ainoastaan yhden muuttolaatikon, johon laittaisin vain kaikkein inspiroivimmat tavarani. Tuon laatikon kantaisin ulos kevyesti, laskisin ilmavasti auton tavaratilaan ja uudessa kodissa nostelisin sieltä hartaudella ulos tavaran kerrallaan. Autuaasti hymyillen.
Mitä siihen laatikkoon sitten laittaisin? Pohdin ja pohdin, ja mitä enemmän pohdin, sitä tarkemmin näen elämäni loputtoman kaoottisuuden. Rakastan tuota runokirjaa, mutta se on kovasta käytöstä aivan räjähtänyt. Olen saanut tuon kynttilänjalan isoäidiltäni, mutta se ei sovi uuden kodin väreihin. Kirpparilta ostettu jalkalamppu on hieno, mutta väliaikainen varjostin pitäisi vaihtaa. Peltipurkissa on muistorikas kuva, mutta sekään ei sovi uuden kodin väreihin. Eikä muuten sovi sen kynttilänjalankaan väriin.
Aika nopeasti tajuan, että tämä leikki ei sovi minulle. Minulla on taipumus äärimmäiseen nysväämiseen ja sairaalloiseen perfektionismiin. Kun katson esineitäni ja elämääni suurennuslasilla, kaikessa, joka ikisessä pienessä palasessa on jotain vialla.
Mutta jotenkin olen tässäkin kodissa, tässäkin elämässä viihtynyt. Energiat eivät silti töppäile epätäydellisyyksiin. Tärkeämpi on kokonaisuus, vähän niin kuin impressionistit oivalsivat joskus. Lakkaan haikailemasta elämää arjen yläpuolella ja pakkaan tavarat muuttolaatikoihin. Sen kaukosäätimen. Ja sen viinipullonkorkin, erityisen tarkasti sen, koska tarvitsemme sitä koko ajan. Uudessa kodissa toivotan ne tervetulleiksi. Jos vain jaksan kuunnella, ne muistuttavat minulle, että älä nyt herranjestas hyvä, rakas ihminen keskity siihen kaukosäätimeen. Tai viinipullonkorkkiin.
Kommentit
Lähetä kommentti