Sateisella suolla


Joskus on hyvä kyyristellä käppyräisen koivun vieressä suon laidassa. Siellä ukkosen jyrinää ja sateen kohinaa kuunnellessaan voi päätyä sellaisiin kliseisiin johtopäätöksiin, että ihminen on pieni, ja nykypäivänä hyvin irrallaan siitä kaikesta. Käppyräisestä koivusta, tuoksuvasta kuusikosta, suon mättäitä täplittävästä tupasvillasta ja märkää allikkoa peittävistä kurjenjaloista ja raatteista.

Niin, jotenkin niin kliseistä. Huokailla luonnon kauneutta ja uppoutua vatvomaan sen hyvää tekevää voimaa. Mutta sepä se. Kun salamat välähtelevät valaisten synkeitä pilviä, tanner jylisee ja pienet linnut ympärillä hiljenevät ja häviävät piiloihinsa, ihmistäkin saattaa pelottaa. Ihminen on niin irrallaan luonnosta, että sen vieraus ja tuntemattomuus herättävät pelkoa.




Mutta on olemassa reitti takaisin. Reitti siihen pisteeseen, jossa suon laitaan voi kyyristyä märässä takissa katselemaan ukkosta, ja olla ihan rauhassa ja tyynenä. Kotonaan.

Aistia ilman, veden ja maan liikkeitä tasapainossa itsensä ja ympäristönsä kanssa. Tuntea yhteyttä niihin pieniin lintuihin, jotka myös istuvat, katsovat, kuuntelevat ja odottavat. Ukonilma ja sade tulevat ja menevät, linnut pyrähtävät lentoon ja ihminen suoristaa itsensä ja jatkaa matkaansa. Iloisena, onnellisena, kerrankin täydellisesti läsnä.

Sieltä kun palaa tähän ihmisten seinillä ja ikkunalaseilla eristettyyn mauttomaan ja hajuttomaan todellisuuteen, ei voi olla miettimättä, että ehkäpä se kodittomuuden kokemus onkin sitä. Yhteyden puuttumista, piiloutumista mukavuuteen, kaiken sen välttämistä, mikä voisi antaa alkuvoimaisen kokemuksen elossa olemisesta.




No, en minä tietenkään väitä, että tässä olisi jotenkin palattu juurille ja irtauduttu nykyihmisen elämästä. Kaikenlaisten teknisten mukavuuksien, kuten GPS-paikantimen ja vaelluskenkien kanssa minäkin siellä suon laidassa kyyristelin. Mutta väitän, että kokemus on silti erittäin merkityksellinen. Erityisesti sen takia, että muistan vielä ne ensimmäiset kerrat, kun kuljin suolla, hyvin kouriintuntuva pelko kurkkua kuristaen. Silloin suo oli minulle vieras ja tuntematon. Tiesin oikeastaan vain sen, että se on minulle outo ja mahdollisesti hengenvaarallinen paikka. Se oli suuri, määrätön, tuntematon. Nykyään menen sinne kuin kotiini, tunnen paikat ja nautin olostani, rentoudun.

Ei se ole ollut oikopolku tai pikakaista, vaan hidas ja vaivalloinen reitti kohti sitä sellaista yhteyttä, joka ihmisellä voisi ympäristöönsä olla. Samalla se on ollut reitti tietoisuuteen siitä, että vaikka kuinka valtava ja mahtava on erämaa, ihminen on, surullista kyllä, mahtavampi. Se pelko, jota luonnosta vieraantunut ihminen tuntee rakentamatonta ympäristöä kohtaan sumentaa ajattelun, ja saa kuvittelemaan, että on jokin suuri ja voimakas luonto, joku mahtava erämaa, jonka edessä ihmisen on nöyrryttävä. Vaan eipä ole. Sinnekin, siihenkin erämaahan, sillekin suolle ihminen voi tulla kaivinkoneineen. Kaivaa ojat ja rakentaa tiet ja muuttaa kaiken.




Ja se on kenties kaikista tärkein havainto, minkä ihminen voi tehdä. Ei se, että luonto on uljas ja mahtava, vaan se, että se on hauras, ja jo nyt sirpaleiksi tallattu ja nurkkaan ajettu, meidän ihmisten toimesta. Siellä suon laidassa kyyristellessäni mietin ennen kaikkea sitä. Että mihin ne pienet linnut menevät sitten, kun ihminen koneineen ilmestyy pilaamaan kaiken.

Kommentit