Aikuisuuden kaavakuva

Jaarin jaarin, sanoo joku pääni sisällä, kun kirjoitan tervapääskyistä ja nurmikkoa leikkaavasta robotista. Pitäisi kirjoittaa jostain tärkeämmästä. Pitäisi kirjoittaa tärkeästi tärkeitä huomioita jostain tärkeästä. 

Mietin tänä kesänä paljon Herra Tärkeyden olemusta, ja se asia, jonka Hellaakoski runossaankin mainitsee, nousi jatkuvasti hyvin keskeiseksi ja merkittäväksi tekijäksi. Herra Tärkeys on huumorintajuton. Kerta kaikkiaan. Vaikka se on paljon muutakin, esimerkiksi ärsyttävä taikauskoinen nillittävä byrokraatintarkka perfektionisti, se on kuitenkin kaikkein eniten pönöttävä p-ntärkeä tosikko.

Olen elämässäni kärsinyt jos jonkinlaisista masennus-ja ahdistuneisuusjaksoista, mutta uupumuksen kanssa päädyin tekemisiin vasta sitten, kun annoin Herra Tärkeyden ilmoittaa itselleni, että nyt on alkanut joku aikuisuus ja aikuisen pitää olla sitä ja tätä ja tuota. Vielä parikymppisenä opiskelijanakin pystyin pitämään Herra Tärkeyttä käsivarren mitan päässä sillä verukkeella, että olen vasta nuori, opiskelija, eikä todellinen, vastuullinen aikuisen elämäni ole vielä alkanut.

Mistä kummasta tuo käsittämättömän ahdas käsitys aikuisuudesta on ilmestynyt? Ei Herra Tärkeys sitä ole keksinyt, enkä edes tunnista sitä niissä aikuisissa, joiden mallin mukaan olen lapsuudessa ja nuoruudessani itseäni rakentanut. Mutta jostain se on syntynyt, ja Herra Tärkeys on teettänyt siitä kaavakuvion ja ripustanut sen toimistonsa seinälle tavoitteeksi. Se on se, mihin meidän pitää pyrkiä. Eikä vain pyrkiä, vaan yltää. Yhtäkkiä, suunnilleen silloin, kun sain ihan oikeita aikuisten töitä, lakkasin olemasta itseni ja ryhdyin suorittamaan jotain Herra Tärkeyden seinälle ripustamaa käsikirjoitusta aikuisuudesta. 

Herra Tärkeyden aikuiskonseptissa on monen monta asiaa aivan poskellaan. Mutta pahinta on juuri tämä huumorintajuttomuus. Siinä missä nuoren ihmisen päässä Herra Tärkeys useimmiten tyytyi nillittämään varjoista, niin sanotun aikuisen päässä se johtaa koko toimintaa rautaisella kädellä ja vaatii, että aivan kaikkeen täytyy suhtautua lyijynraskaalla vakavuudella ja raivopäisellä pikkutarkkuudella.

Kunnes onneksi tajusin, ettei tässä ole mitään järkeä. Että elämässäni riehuu ja rellestää joku päällepäsmäri, joka ei naura ikinä millekään. Ei se pään sisälle ripustettu kaavakuva ole mikään todellinen tavoite, vaan karikatyyri. Sille vasta pitäisikin nauraa. Se on kärjistys, joka on stereotypioita asioikseen suoltaville ihmisaivoille helppo käsittää. Se muodostetaan muutamista pääpiirteistä, joita sitten liioitellaan ja venytetään niin, että syntyy jokin kokonaisuus. Patonkia syövä ranskalainen ja niin edelleen. Minun kuvani aikuisesta ihmisestä oli täysi vitsi, mutten tajunnut edes nauraa sille, koska Herra Tärkeys on niin käsittämättömän huumorintajuton.

No, tässäpä sitä kai nyt sitten yritetään päivä toisensa jälkeen riuhtoa tuota typerää aikuisuuden karikatyyria alas, ja nauraa kaikelle, eniten itselle. Herra Tärkeyden ankeasta tosikkomaisuudesta huolimatta.