Kuusipuu

Joulukuusi nököttää olohuoneen nurkassa yhä vain, vaikka loppiainenkin on jo mennyt ja koulu alkanut. Mikäs siinä, kun ei kerran varista neulasiakaan, mutta ympärillä talon väki on jo suuntautunut arkipuuhiinsa. Isosisko on tuonut koulukaverinsa kylään, minä vedän toppatakin niskaan ja marssin ulos pakkaseen hakemaan polttopuita.

6-vuotias keikkuu sohvan käsinojalla ja hypistelee kuusenkoristeita. Siinä se on keikkunut väsymiseen asti pitkin joululomaa, enkä jaksa enää kiinnittää asiaan sen kummempaa huomiota. 

Vanhassa navetassa lappaan koivuklapeja koppaan, mieli täynnä ajatuksia. Pitäisi jaksaa, muistaa ja ymmärtää sitä ja tätä ja tuota. Onkohan kukaan miettinyt, mitä tänään syötäisiin, onkohan pyykkikone jo käynyt?

Rahtaan koivuklapit sisälle. 6-vuotias seisoo sohvan käsinojalla vähän hämmentyneenä, kädessään rikkinäinen, ohuen ohuesta maalatusta lasista tehty joulukoriste. 

Kiiruhdan poistamaan esinettä lapsen kädestä, mutta samalla huomaan hänen pureskelevan jotain.

Ethän sinä vain ole haukannut palaa tästä kuusenkoristeesta?!

Lapsi ei vastaa, ei tietenkään. Tungen sormet hänen suuhunsa ja kaivan ulos pieniä vihreitä, kimaltavia murusia. Missään ei näy verta, lapsi vaikuttaa enemmän säikähtäneeltä, kuin kipeältä. Juotan hänelle vettä, imuroin lattian, tarkkailen lasta haavojen tai kivun varalta. Muuta en voi, ja pikkuhiljaa kaikki rauhoittuvat takaisin puuhiinsa. Mitään kummallista ei ilmene, taidettiin selvitä säikähdyksellä.

Minkä ihmeen takia sinä sitä kuusenkoristetta halusit maistaa, isosisko ihmettelee hiukan huvittuneena.

Myöhemmin 6-vuotias kiipeää taas sohvan käsinojalle kuusta hiplaamaan. Pidän häntä silmällä, ojennan käteni tueksi. Hiljaa, puoliksi itsekseen hän sanoo yhden sanan: omenapuu.

Voi hyvänen aika sentään meitä aikuisia, mietin. Kannetaan keskellä talvea sisälle kuusi ja ripustetaan siihen punaisia ja vihreitä palloja. Ja sitten ihmetellään, että mitä kummaa lapsen päässä liikkuu, kun se menee puraisemaan kuusenkoristetta. Niinpä niin.