Yöllisiä neuvotteluja

Jostain syystä en saa nukuttua. Jalkoja särkee, mieli on levoton. Kääntyilen sängyssä ja yritän päättää, lukisinko. 

Olen juuri saanut unen päästä kiinni, kun havahdun lastenhuoneesta kantautuvaan ääneen. ”Voi ei”, sieltä kuuluu ahdistuneella äänellä. Kömmin ylös sängystä katsomaan. Oven avatessani 6-vuotias kömpii ylös sängystä. Ohjaan unisen mutta helpottuneen lapsen vessaan: sänky ei ainakaan kastunut. 

Paluumatkalla täytyy tehdä mutka vanhempien huoneeseen. Olen pelkässä pyjamassa liikkeellä ja selkeästi unohtanut neuletakin, joka äidillä kuuluu olla. Vedän neuletakin pyjamani päälle ja lapsi kömpii tyytyväisenä takaisin sänkyynsä. Toki sitä ennen pitää laittaa valot päälle ja havahduttaa siskokin unesta. Eihän sitä nyt sänkyyn voi pimeässä mennä. Peittelen 6-vuotiaan ja toivottelen hyvät yöt.

Operaatio vessareissu ei kuitenkaan ensimmäisellä kerralla onnistu ihan täysin, sillä lapsi jää pyörimään sänkyynsä, ja hetken päästä sieltä kuuluu taas ”voi ei”. Toisen yrityksen jälkeen hän ei suostukaan menemään sänkyynsä, vaan pyrkii alakertaan. Pyynnöt ja selitykset mennä takaisin sänkyyn aiheuttavat pelkkää ahdistusta ja lapsi käpertyy seinää vasten välttääkseen kannetuksi joutumisen.

Kysyn, onko jano, ja ohjaan vessaan juomaan. Parin kulauksen jälkeen on selvää, että jano ei nyt ollut se varsinainen ongelma. Huokaisten totean, että ota vain padi, voit tulla äidin viereen nukkumaan. Padi ojennetaan lapselle käteen, ja hän lähtee kohti makuuhuonetta, joskin vielä hiukan ahdistuneena valittaen.

Kun hän on varma, että saa mennä vanhempien sänkyyn padinsa kanssa, kaikki on taas hyvin. Hän asettelee sekä peiton ylleen että padin viereensä ja rauhoittuu pelaamaan Pikku Kakkosen pelejä. Kömmin itsekin peiton alle ja suljen silmäni. Onneksi nämä musiikit ovat enimmäkseen rauhoittavia, tai ainakin hyvin vähän häiritseviä.

Ei kestä kauaa, kun 6-vuotias jo haukottelee. Kun itse havahdun seuraavan kerran, hän nukkuu autuaan rauhallisesti minun tyynylläni. Padi hänen vieressään on sammunut itsekseen.

Sanaton kommunikaatio on kestävyyslaji. Ulkopuoliset, sellaiset ihmiset, jotka eivät lastani tunne, ihmettelevät usein vieressä, miten voin tietää, mitä se nytkin tarkoittaa. Mistä tiedän, mikä on vialla kun lapsi sanoo vain ”voi ei” tai huutaa tai valittaa ahdistuneena. En minä tiedäkään. Vuodet puhumattoman lapsen kanssa ovat kuitenkin varustaneet minut pitkällä listalla arvauksia. Intuitio toimii sen pohjalta, mitä aiemmin on tapahtunut: mieli selaa silmänräpäyksessä lukemattomat menneiden tilanteiden kerrostumat ja etsii sieltä vastaavuuksia, enkä aina osaa edes selittää, mikä vihje milloinkin johtaa tekemään minkäkin tulkinnan.

Yrityksen ja erehdyksen kautta löytyy toimintatapoja sekä ajattelumalleja, joiden pohjalle yhteisymmärrys rakentuu. Ymmärrys lisää luottamusta, ja luottamus puolestaan mielenrauhaa. Vaikka paniikki aika ajoin iskeekin, vankka luottamus siihen, että jokin ratkaisu löydetään, yhdessä, kantaa yli vaikeankin tilanteen.

Niin kuin se kuuluisa silta yli levottomien vesien.