Rutiineista

Elämä on välillä raskasta Hra Tärkeyden kanssa. Jo vuosikausia olen hokenut itselleni, että jonkinlaiset arkirutiinit auttaisivat kovasti. Ja silti niitä ei elämääni ilmaannu. Olemme mieheni kanssa suorastaan virtuooseja rutiinittomuudessa.

Vaikuttaa siltä, että olen hankala ihminen. Tiedän oikein mainiosti, että rutiinien ansiosta elämäni olisi helpompaa, mutta kun ne ovat tylsiä. Arkisen elämän pohjaton harmauden kuilu. Vai?

Joo, rutiinit tuovat elämään turvallisuutta ja jatkuvuutta. Ne auttavat jaksamaan, koska ne vapauttavat kapasiteettia muihin asioihin. Mutta varsinainen ongelma on siinä, että rutiinit eivät synny itsestään. Tilannehan on tunnetusti tämä: kehitys tapahtuu epämukavuusalueella, ja siellä saadaan myös suurimmat onnistumisen elämykset. Siksi että saavutetaan jotain mitä aiemmin ei olla saavutettu. Rutiinit ovat tietenkin siellä mukavuusalueella, siellä missä välissä huilataan.

Eli mitä sitten, kun itse ne saakelin arkirutiinit sijaitsevat saavutettavien asioiden joukossa siellä epämukavuusalueella?

Kun muuttaa elämässään jotain perustavanlaatuista, kuten esimerkiksi asuinmaataan, arkisen elämän perusta ikään kuin räjähtää ja kaikki täytyy aloittaa alusta. Aivan siitä pienimmästä arkisesta rutiinista lähtien. Ihan perusmeikäläisetkin usein onnistuvat kasaamaan rutiininsa alta aikayksikön. Varsinaiset rutiinitaitelijat paneutuvat rutiiniensa luomiseen hartaudella ja mässäilevät aamulenkkimaastojen tai kantakahviloiden valitsemisella.

Sitten taas me, rutiiniasioiden tarkkislaiset ja todelliset luuserit. Me, joilla niitä rutiineita oli nihkeästi siinäkään elämässä, jota oli puksuteltu eteenpäin jo vuositolkulla. Siellä ne rutiinit nyt nököttävät, tukevasti epämukavuusalueella. Joka ikinen olematon tapa ja tottumus on siellä kuin suurikin saavutus. Tämä hiukan hämmentää. Pitäisikö näiden yksinkertaisten askareiden rutinoitumisen saavuttamisesta saada suurtakin tyydytystä?

No, tässä sitä nyt ollaan joka tapauksessa, ja yritetään saada suuria onnistumisen kokemuksia päivittäistavaroiden ostamisesta, pyykinpesusta ja tyhjien viinipullojen kierrätyksestä. Eikä se toki väärin ole. Mutta nuo onnistumisen kokemukset tuppaavat jäämään vähäisiksi, ja tilalla liplattaa ärtymystä, turhautumista ja sen sellaisia tunteita. Sitten muistutan itselleni, että pieni askel jollekin, suuri minulle. Ja suurten askeleiden ottamisesta saa ja suorastaan täytyy kokea iloisia ja riemukkaita tunteita.

Ja Herra Tärkeys pääni sisällä jupisee ja pyörittelee silmiään.