Tie
Elämä pakotti ottamaan pari askelta sivuun siltä tieltä, jonka olin edessäni nähnyt. Kun yritin palata takaisin, ei koko tietä enää ollutkaan. Ehkä olin eksynyt, tai ehkä tuo tie oli ollut harhakuva alun perinkin. Huokaisin. Jotenkin olin aina tiennyt tämän. Jotenkin olin aina valmistautunut tähän. Ehkä olin nähnyt sen, salaa itseltänikin, että tie on vain kangastus. Pelkkää kuvitelmaa.
Onko väliä, jos näkee tien siellä, missä sitä ei ole? Onko parempi kulkea kuvitellulla tiellä, kuin olla eksyksissä? En tiedä, tiedän vain sen, että minun kuvitelmani katosi, enkä onnistu luomaan uutta.
Kenties se vaatii tietynlaisen tilanteen ja tietynlaisen mielenlaadun, että päästää irti illuusiosta. Että hukkaa tien tai tarinan punaisen langan. En tiedä onko se merkki jostain hedelmällisestä, vai ainoastaan mielenterveysongelmista. Kenties molemmista.
Olen kasvanut uskonnollisessa ympäristössä. En minkään puritanistisen lahkon piirissä, mutta kirkossa käytiin, virsiä veisattiin ja aika monenlaisissa tilanteissa toivotettiin siunausta. Jotkut puhuivat uskosta enemmän ja vapaammin kuin toiset, mutta pilaa uskonnosta tai uskosta ei sopinut tehdä missään.
Lapsen usko karisi jossain vaiheessa, ja elämän mukanaan tuomien kolhujen mukana karisi se aikuisenkin usko. Viime kädessä kysymys oli lohdutuksesta, koska sitähän kristinusko lupaa. Minä en sitä kirkosta tai pappien puheista löytänyt, en virsistä enkä rukouksista.
Uskontoon liittyy vahvasti käsitys asioiden merkityksestä, sekä johdatuksesta. Kun kohtasin elämässäni karikoita, minua rauhoitti enemmän ajatus elämän sattumanvaraisuudesta, kuin pohdinnat merkityksistä ja johdatuksista. Oli paljon helpompi ajatella, että näin käy joillekin, ja on itsestä kiinni, mitä koettelemuksistaan rakentaa. Merkitysten etsintä tai mielikuvat tiestä, joka kuljettaa johonkin, tuntuivat rajoittavilta, ahdistavilta ja ennen kaikkea hämäräperäisiltä. Kaiken surun, murheen ja uupumuksen keskellä oli raskasta yrittää ajatella, että kaikella olisi jokin erityinen merkitys, että asiat tapahtuisivat jostain syystä. Oli paljon huojentavampaa ajatella, että mikään, mitä tapahtuu, ei ole millään tavalla sidottu minuun henkilönä. Että nämä asiat eivät ole minulle luotuja tai annettuja, vaan että ne nyt vain sattumalta tapahtuvat minulle.
Toki uskoa voi ilman tuota merkityksen ja johdatuksen korostamistakin. Mutta ilman johdatusta tai lohdutusta sen kristinuskon sisällöt, jotka kasvatukseni myötä olen omaksunut, kuivuivat kasaan. Ei ollut mitään syytä uskoa mihinkään.
Nyt, hiukan myöhemmin, olen taas lähentynyt samoja kysymyksiä. Kysymykset johdatuksesta ja tiestä tulevat ajankohtaisiksi, kun elämä tarjoilee vaihtoehtoja, joista pitäisi valita. Miten valitsen oikein?
Uskonta tarjoaa yhdenlaisen viitekehyksen, jossa punnita vaihtoehtoja. Se on kuitenkin edelleen tuntunut jotenkin tyhjältä ja etäiseltä. Niin usein uskontoon liittyvissä teksteissä ja pohdinnoissa keskiössä on turva tai järjestys, jota ihminen kaipaa kaoottisessa ja ennalta-arvaamattomassa maailmassa.
Eikä uskonto tietenkään ole ainoa viitekehys. Sitä voi valita mieleisensä filosofian, kuunnella intuitiota tai heittää noppaa. Aika usein ihmiset tuntuvat tasapainottelevan valinnoissaan oikein tekemisen ja mukavuuden tavoittelun välimaastossa. Elämästä luodaan sellaista, että se olisi kivaa, ja toisaalta riittävän oikeudenmukaista ja ekologista ja kaikkea sellaista. Välillä kadehdin suuresti niitä ihmisiä, joiden totuus löytyy siitä, minkä ajatellaan olevan hyvää elämää. Se ei kuitenkaan ole loppujen lopuksi kauhean vaikeaa. Seurailee vain lähipiirin touhuja. Kyllä sieltä nopeasti hahmottuvat ne hyvät ja oikeat toimintatavat ja asenteet. Tavallaanhan ne toimivat vähän niin kuin taikausko, tai neuroosit. Sitten, kun kaikki on järjestyksessä, on syöty oikein, liikuttu oikein ja kasvatettu lapsia oikein, voi mennä levollisin mielin nukkumaan. Kunhan jaksaa viedä hyvän elämän rituaalit läpi päivästä toiseen, elämästä tulee hyvää.
Mutta kun kaikista meistä ei ole liittymään tuohonkaan uskontoon. Enenevässä määrin alan ajatella, että minun on pakko valita. Että joku näistä vaihtoehdoista on oltava käytössä, ettei jumitu jokaikiseen pieneen kuvaannolliseen tienristeykseen kelaamaan eksistentialistisia kysymyksiä. Oikein valitsemisesta uhkaa tulla taakka, koska käsitys siitä synnyttää illuusion tuon oikean valinnan tuomasta paremmasta huomisesta. Totuus on se, että kaikki vaihtoehdot saattavat joka tapauksessa johtaa samaan pisteeseen, tai että huomenna tapahtuu jotain, mikä tekee eilisestä oikeasta vaihtoehdosta väärän.
Asioiden mennessä pieleen ainakin minä tunnen houkutusta käydä menneisyyttäni läpi ja arvioida valintojani. Mikä meni pieleen, missä olisi pitänyt valita toinen tie? Tokihan se on hyväkin aina välillä tehdä katsaus ja arvioida omia touhujaan. Mutta rajansa kaikella, enough is enough. Elämä on summittaista, kenties jopa päämäärätöntä tallustamista maailmassa. Tai ainakin se tuntuu paremmalta mielikuvalta, kuin tie.
”Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki.” Niinpä niin.
Lainaus: Aaro Hellaakoski
Onko väliä, jos näkee tien siellä, missä sitä ei ole? Onko parempi kulkea kuvitellulla tiellä, kuin olla eksyksissä? En tiedä, tiedän vain sen, että minun kuvitelmani katosi, enkä onnistu luomaan uutta.
Kenties se vaatii tietynlaisen tilanteen ja tietynlaisen mielenlaadun, että päästää irti illuusiosta. Että hukkaa tien tai tarinan punaisen langan. En tiedä onko se merkki jostain hedelmällisestä, vai ainoastaan mielenterveysongelmista. Kenties molemmista.
Olen kasvanut uskonnollisessa ympäristössä. En minkään puritanistisen lahkon piirissä, mutta kirkossa käytiin, virsiä veisattiin ja aika monenlaisissa tilanteissa toivotettiin siunausta. Jotkut puhuivat uskosta enemmän ja vapaammin kuin toiset, mutta pilaa uskonnosta tai uskosta ei sopinut tehdä missään.
Lapsen usko karisi jossain vaiheessa, ja elämän mukanaan tuomien kolhujen mukana karisi se aikuisenkin usko. Viime kädessä kysymys oli lohdutuksesta, koska sitähän kristinusko lupaa. Minä en sitä kirkosta tai pappien puheista löytänyt, en virsistä enkä rukouksista.
Uskontoon liittyy vahvasti käsitys asioiden merkityksestä, sekä johdatuksesta. Kun kohtasin elämässäni karikoita, minua rauhoitti enemmän ajatus elämän sattumanvaraisuudesta, kuin pohdinnat merkityksistä ja johdatuksista. Oli paljon helpompi ajatella, että näin käy joillekin, ja on itsestä kiinni, mitä koettelemuksistaan rakentaa. Merkitysten etsintä tai mielikuvat tiestä, joka kuljettaa johonkin, tuntuivat rajoittavilta, ahdistavilta ja ennen kaikkea hämäräperäisiltä. Kaiken surun, murheen ja uupumuksen keskellä oli raskasta yrittää ajatella, että kaikella olisi jokin erityinen merkitys, että asiat tapahtuisivat jostain syystä. Oli paljon huojentavampaa ajatella, että mikään, mitä tapahtuu, ei ole millään tavalla sidottu minuun henkilönä. Että nämä asiat eivät ole minulle luotuja tai annettuja, vaan että ne nyt vain sattumalta tapahtuvat minulle.
Toki uskoa voi ilman tuota merkityksen ja johdatuksen korostamistakin. Mutta ilman johdatusta tai lohdutusta sen kristinuskon sisällöt, jotka kasvatukseni myötä olen omaksunut, kuivuivat kasaan. Ei ollut mitään syytä uskoa mihinkään.
Nyt, hiukan myöhemmin, olen taas lähentynyt samoja kysymyksiä. Kysymykset johdatuksesta ja tiestä tulevat ajankohtaisiksi, kun elämä tarjoilee vaihtoehtoja, joista pitäisi valita. Miten valitsen oikein?
Uskonta tarjoaa yhdenlaisen viitekehyksen, jossa punnita vaihtoehtoja. Se on kuitenkin edelleen tuntunut jotenkin tyhjältä ja etäiseltä. Niin usein uskontoon liittyvissä teksteissä ja pohdinnoissa keskiössä on turva tai järjestys, jota ihminen kaipaa kaoottisessa ja ennalta-arvaamattomassa maailmassa.
Eikä uskonto tietenkään ole ainoa viitekehys. Sitä voi valita mieleisensä filosofian, kuunnella intuitiota tai heittää noppaa. Aika usein ihmiset tuntuvat tasapainottelevan valinnoissaan oikein tekemisen ja mukavuuden tavoittelun välimaastossa. Elämästä luodaan sellaista, että se olisi kivaa, ja toisaalta riittävän oikeudenmukaista ja ekologista ja kaikkea sellaista. Välillä kadehdin suuresti niitä ihmisiä, joiden totuus löytyy siitä, minkä ajatellaan olevan hyvää elämää. Se ei kuitenkaan ole loppujen lopuksi kauhean vaikeaa. Seurailee vain lähipiirin touhuja. Kyllä sieltä nopeasti hahmottuvat ne hyvät ja oikeat toimintatavat ja asenteet. Tavallaanhan ne toimivat vähän niin kuin taikausko, tai neuroosit. Sitten, kun kaikki on järjestyksessä, on syöty oikein, liikuttu oikein ja kasvatettu lapsia oikein, voi mennä levollisin mielin nukkumaan. Kunhan jaksaa viedä hyvän elämän rituaalit läpi päivästä toiseen, elämästä tulee hyvää.
Mutta kun kaikista meistä ei ole liittymään tuohonkaan uskontoon. Enenevässä määrin alan ajatella, että minun on pakko valita. Että joku näistä vaihtoehdoista on oltava käytössä, ettei jumitu jokaikiseen pieneen kuvaannolliseen tienristeykseen kelaamaan eksistentialistisia kysymyksiä. Oikein valitsemisesta uhkaa tulla taakka, koska käsitys siitä synnyttää illuusion tuon oikean valinnan tuomasta paremmasta huomisesta. Totuus on se, että kaikki vaihtoehdot saattavat joka tapauksessa johtaa samaan pisteeseen, tai että huomenna tapahtuu jotain, mikä tekee eilisestä oikeasta vaihtoehdosta väärän.
Asioiden mennessä pieleen ainakin minä tunnen houkutusta käydä menneisyyttäni läpi ja arvioida valintojani. Mikä meni pieleen, missä olisi pitänyt valita toinen tie? Tokihan se on hyväkin aina välillä tehdä katsaus ja arvioida omia touhujaan. Mutta rajansa kaikella, enough is enough. Elämä on summittaista, kenties jopa päämäärätöntä tallustamista maailmassa. Tai ainakin se tuntuu paremmalta mielikuvalta, kuin tie.
”Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki.” Niinpä niin.
Lainaus: Aaro Hellaakoski
Kommentit
Lähetä kommentti