Kartanpiirtäjän umpikuja

Viime aikoina olen taas uinut Herra Tärkeyden johdattamana syvissä vesissä.

Olosuhteet sanelevat nykyisen arkisen päiväjärjestykseni. Mutta tulevaisuudessa siintää aika, jolloin minun on tehtävä valintoja, ja niitä pohtiessani törmään aina kysymykseen ”mitä elämältäni haluan”. Se on ongelmallinen kysymys. Ei siksi, että siihen on pirullisen vaikea vastata, vaan siksi, että Herra Tärkeys menee umpisolmuun heti sen kuullessaan.

Tällä umpisolmulla on jotain tekemistä kristillisen kasvatuksen kanssa, luulisin. Koska heti kun vedän kynät ja paperit esille listatakseni tavoitteita tai piirtääkseni mindmappeja tai motivaatiokollaaseja, Herra Tärkeys viheltää pilliinsä ja vaatii selittämään, miksi meillä olisi oikeus haluta elämältä yhtään mitään. En keksi tälle mitään muuta selitystä kuin kristillisyydelle tyypillisen asenteen pyrkiä elämään nöyränä armon varassa. Kuuluu tyytyä siihen, mitä elämä tarjoaa, ja olla kiitollinen. Se joka kuuseen kurkottaa, katajaan kapsahtaa, ja puolenkymmentä muuta masentavaa kansanviisautta.

Tai ehkä tämä kaikki on jossain vielä kristillistäkin kasvatusta syvemmällä. Muinaiset ihmiset pitivät rikkautensa ja onnenpotkunsa piilossa, etteivät henget ja jumalolennot olisi kadehtineet ja vieneet niitä heiltä. Kellä onni on, sen kätkeköön. Ja lisää latteuksia.

Ne eivät auta vastaamaan Herra Tärkeyden kysymykseen. Kai ihmisellä on oikeus ajatella ja haluta mitä nyt ikinä vaan, mutta toimiiko elämä niin? Joidenkin mielestä toimii. Sallimus ei ole enää muodissa. Nyt ihmisen kuuluukin tavoitella kuusenlatvoja, ja katajaan kapsahtamiset ovat vain kompastelua, joka kasvattaa luonnetta. Sellaisen jälkeen menestyvä ihminen aloittaa uudella tarmolla kuusenlatvansa tavoittelun.

Herra Tärkeys pelkää, että kaikenlaisten asioiden haluaminen ja tavoitteleminen on osoitus ihmisen itsekeskeisyydestä ja omahyväisyydestä, ja pahimmillaan vahingollisesta elämän hallinnan illuusiosta. Kun tähän lisätään perisuomalainen epäonnistumisen pelko, löydän itseni umpikujasta. Pitäisi tehdä päätöksiä ja suunnitelmia, mutta Herra Tärkeys hirttää kiinni saman tien, kun yritän.

Onko oikeammin haluta pieniä ja yksinkertaisia asioita, kuin isoja ja näyttäviä? Kuuluuko menestyksen olla sattuma, joka seuraa nöyrästä uurastamisesta, vai saako sitä avoimesti tavoitella? Siinä ilmapiirissä, missä minä kasvoin, kuului ainakin näyttää siltä, että tavoitteet olivat vaatimattomia. Koska olisi väärin haluta muuta kuin sen, mikä on välttämätöntä.

Nykyajan elämänohjeet kertovat, että itselleen pitää asettaa korkealentoisia tavoitteita ja piirtää aarrekarttoja, jotka kuljettavat kohti niitä villeimpiä unelmia. Ei onnistu meiltä, niin kauan kuin Herra Tärkeys jankkaa kysymyksensä kanssa. Toistaiseksi piirtelen lyhyen tähtäimen karttoja, joissa aarteen tilalla on järkeviä, maltillisia ja huomiotaherättämättömiä välietappeja. Mihin tässä sitten ollaan matkalla, se jää kai sen muodista poistuneen sallimuksen varaan.