Tärkeitä turhanpäiväisyyksiä

"Hiano!" huudahtaa kaksivuotias haltioituneena nähdessään isänsä paidan. Niin räikeän värikkään hupparin, että se on jo humoristinen. Ihana kaksivuotias, ajattelen. Sille ei ole vielä muodostunut päähänsä sellaisia sosiaalisia inhibiittoreita kuin Herra Tärkeys. Herra Tärkeys puolestaan katsoo paitaa ja arvioi sitä vasten kaikkia niitä pukeutumista koskevia normeja, jotka olemme vuosien aikana itseemme integroineet.

Kaksivuotiaan esimerkin johdattamana minä ymmärrän, että minun on vaikea muodostaa ikiomaa, spontaania mielipidettä paidasta, koska Herra Tärkeys on jo ennättänyt huolestumaan siitä, kuinka muodostaisimme sen oikean mielipiteen.

Kun ajattelen asiaa tarkemmin, melkein suren sitä, kuinka paljon spontaaneja ilon ja innostumisen kokemuksia Herra Tärkeys onnistuu tyrehdyttämään heti alkuunsa. Pelkästään kodin sisustaminen on jatkuvaa taistelua Herra Tärkeyden nihilismiä vastaan, koska kaikenlainen nätti ja kiva on kuulemma turhanpäiväistä.

Ja toisaalta ymmärränkin Herra Tärkeyttä. Jotenkin tämä nykyajan aikuinen ihminen on onnistunut tekemään sellaisen silmänkääntötempun, että niistä kauniista ja ihanista turhanpäiväisyyksistäkin on tullut kauhean vakavia juttuja. Sellaisia, joista kirjoitetaan vakavia kirjoja, joita arvioidaan vakavalla silmällä ja joilla pahimmillaan arvotetaan ihmisiä, naama vakavana. Tyylitöntä. Mautonta. Tökeröä.  Kai me aikuiset olemme antaneet itsellemme luvan kuluttaa aikaamme turhanpäiväisyyksiin naamioimalla ne vakaviksi aikuisten asioiksi.

Voi meitä ihmisiä! Miksi emme voi oppia kaksivuotiailta sitä tärkeää viisautta, että jotkut asiat saattavat olla isossa mittakaavassa aika turhanpäiväisiä, mutta yksilölle ne voivat olla ihania ja innostavia. Ja sen takia ei ole mitään järkeä tehdä niistä pseudotärkeitä suhtautumalla niihin liian vakavasti. Ne ovat tärkeitä omalla tavallaan, mutta niihin kuuluu suhtautua kevyesti. Koska niiden tarkoitus on tuottaa iloa ja inspiraatiota, eikä ilo ja inspiraatio koskaan seuraa mitään normitettua, vakavamielistä ja jäykkää kaavaa.

Mutta tässähän me olemme sen ydinkysymyksen äärellä, johon olen nimenomaisesti ryhtynyt etsimään ratkaisua. Miten ottaa itsensä ja ympäristönsä vähemmän vakavasti? Näemmä ihan hyvä alku on kysyä kaksivuotiaalta.