Keskeneräisyys

Lista asioista, jotka ovat vielä tekemättä. Jotenkin niin viaton, mutta silti niin julma vallankäytön väline. Joskus ennen tein niitä sinnikkäästi ja ajattelin niiden pitävän järjestystä yllä elämässäni. Kunnes ne alkoivat ahdistaa. Lakkasin kirjoittamasta asioita paperille, mutta listat eivät kadonneet. Herra Tärkeydellä oli niistä kaikista tarkka kopio, ja siellä ne nytkin ovat, päässäni.

Elämä on valmis sitten kun. Mutta listat eivät koskaan pääse tyhjenemään, elämää ei saa valmiiksi eikä sitten kun koskaan tule. Itse olen käsittänyt tuon totuuden jo kauan aikaa sitten, mutta Herra Tärkeys ei meinaa sitä ymmärtää.

Yritän ravistaa hartioiltani sen painostavaa ja ahdasmielistä käsitystä valmiiksi saattamisesta. Mikä on riittävän valmis, mikä on tärkeää saada valmiiksi, ja mikä itse asiassa ei oikeastaan edes ole kesken? 

Siinäpä se onkin. Väitän, että minunkin listanlaatijapiirteeni on omaksuttu jostain itseni ulkopuolelta. Jostain sosiaalisten suhteiden pyörteistä ilmaantuneista pseudosäännöistä. Että pitäähän se nyt loppuun saattaa, kerta on aloitettukin; että asioilla on alku ja loppu; että keskeneräisyys on synti tai jotain sinnepäin.

Mutta mitä ihmeen väliä sillä on, vaikka joku onkin kesken, jos se ei suoranaisesti haittaa elämää? Ne keskeneräiset neuleet, ne pesemättömät ikkunat, ne lähettämättä jääneet joulukortit ja käyttämättä jääneet sukset.

Ehkäpä kesken jääneet asiat kertovat vain siitä, että aikansa on voinut juuri sillä hetkellä kuluttaa paremminkin. Eiväthän mitkään ulkopuoliset säännöt voi tietää, koska on järkevää, mahdollista tai hyväksi tehdä jotain. Olennaiset asiat kyllä muistuttavat itsestään, ja jos jokin ei muistuta, se saattaakin olla jotain erittäin epäolennaista.

Ja varsinkin nuo epäolennaiset asiat painavat hartioita aivan turhaan. Sitten kun tuntuu hyvältä ja inspiroivalta joko saattaa ne valmiiksi tai heittää pois, aika on oikea. Mutta mitä ihmeen hyötyä on kantaa jatkuvaa syyllisyyttä siitä, että ne ovat kesken?