Own your own crazy

Herra Tärkeyden kanssa elämisessä kenties vaikeinta on jatkuva pyrkimys sulautua tapettiin. Sille on ihan mahdottoman ahdistavaa olla esillä, tai edes näkyvillä. Siinä mielessä elämme sen kanssa jatkuvassa ristiriidassa. Minulle tavallinen elämä kaikessa sosiaalisessa lokeroitavuudessaan tuntuu ahdistavalta. Minä olen mieluummin persoona. En siksi, että haluaisin huomiota, vaan siksi, että tavallisuuteen liittyy minun mielessäni jotain aivan loppumattoman ankeaa ja masentavaa.

Erilaisuuteen, outouteen ja ennakoimattomuuteen, lievään hulluuteen, taas liittyy mielenkiinto, inspiraatio ja tuntu elämästä.

Väsyneenä annan Herra Tärkeydelle vetovastuun. En jaksa kannatella itseäni omana itsenäni, oman polkuni tallaajana. Ihmiset käsittävät persoonat usein väärin. Ajatellaan, että jos uskaltaa olla hiukan erilainen, on sitä myöten rohkea ja ehkä jopa välinpitämätön. Että erilaisuus tulee helposti, ja että se joka toimii jotenkin epätavallisesti, jaksaa ongelmitta ottaa vastaan ympäristönsä erilaisuudelle suoman huomion. Kommentit, vitsit, oletukset ja odotukset. Ai sinäkö ja kyllähän sinä ja ethän sinä.

Minä en niitä aina tahdo jaksaa. Herra Tärkeys murehtii niin hirveästi sosiaalisesta hyväksyttävyydestä ja pelkää niin kuollakseen ristiriitatilanteita, että minunkin elämästäni tulee raskasta.

Toinen asia on sitten se, että hiukan poikkeavat ratkaisut käsitetään lähes aina suurella itsevarmuudella tehdyiksi. Mietin tässä kohtaa aina taiteilijoita. Taiteilijan ammatti on riskialtis ammatti, ja ehkäpä jotkut valitsevatkin sen itsevarmasti rinta kaarella henkseleitään paukutellen. Mutta mitä nyt olen lukenut taiteilijoista, elävistä ja kuolleista, aika monelle taiteilijuus ei ole ollut mikään valinta sinänsä, vaan pakko. Pakko saada elää itselleen uskollisesti, vaikka siitä seuraisi vararikko ja alkoholiongelma.

Omalaatuisuus on monella tavalla taakka. Etenkin ratkaisut, jotka näyttävät rohkeilta ulospäin, syöksevät ihmisen päistikkaa sellaiseen sosiaaliseen lokeroon, johon sullotaan ekstrovertteja ylisuorittajia ja boheemeja renesanssi-ihmisiä. Siellä minä sitten katselen ympärilleni ja kyselen pakokauhuiselta Herra Tärkeydeltä, että miten helkkarissa me tänne jouduimme, ja miten täältä pääsee pois.