Piikki silmän takana

Aprillipäivänä haikara toi meidän perheeseemme pienen nyytin. Stressaantunut Herra Tärkeys katseli sitä minun silmieni takaa. Ja meinasi laukaista siellä migreenin.

Huomattakoon, että minä en ole koskaan kärsinyt migreenistä. En ollut koskaan aiemmin kokenut sellaista tunnetta, joten tiesin heti, että se on jotain muuta kuin tavallinen päänsärky. Internet osasi tietenkin kertoa, että kysymys on migreenipäänsärystä. Ei se ihan kunnon migreeniksi äitynyt, mutta se pysäytti tehokkaasti ensin minut ja sitä myöten Herra Tärkeyden.

Tätäkö me todella haluamme, minä kysyin. Herra Tärkeys vaikutti vähän säikähtäneeltä. Ehkä se törmäsi oman toimintansa todellisiin seurauksiin ensimmäistä kertaa. Se ihmetteli hämmentyneenä, että ihanko todella se voisi laukaista migreenin, ihan vain rypemällä omissa raskaissa ajatuksissaan. Aivan varmasti, minä totesin. Sellainen ruuvien kiristely aiheuttaa lopulta väistämättä jonkinlaista somaattista vahinkoa.

Pikkuruinen migreeninpoikanen oli kuin viimeinen varoitus. Istuin alas ja totesin, tyynesti ja rauhallisesti, että nyt Herra Tärkeys vaikenee, tai pää ei enää kestä, kirjaimellisesti. Osoitin sinistä taivasta ja auringonpaistetta ikkunan takana. Kevät on tullut, ja minä aion nyt nauttia siitä. Vauva-arki on sekin tullut, ja Herra Tärkeys uhkaa tehdä siitä kärsimystä.

On tullut aika Herra Tärkeyden sulkea suunsa ja antaa minun keskittyä velvollisuuksiini.

Tiedän kyllä ihan hyvin, ettei se mihinkään katoa, eikä lopullisesti vaikene. Mutta toistaiseksi se on pysytellyt taustalla ja antanut minun syventyä uusiin arkisiin kuvioihini. Ja toistaiseksi myös migreeninpoikanen on pysynyt poissa.

Ehkä se oli Herra Tärkeys, ehkä se oli jotain muuta. Ehkä se oli ainoa laatuaan, ehkä se oli vasta alkua. Mutta mikään ei vielä koskaan ole vaientanut Herra Tärkeyttä näin tehokkaasti. Melkein toivon, että migreeni olisi vilauttanut olemassaolonsa mahdollisuutta jo aiemmin. Ja toisaalta, voisin toivoa, että ahdistuksella ja masennuksella olisi ollut sama vaikutus, kuin pienellä migreenintyyppisellä päänsäryllä. Mutta tällaisia me ihmiset olemme. Me vedämme kuvitteellisia rajoja ja järjestämme maailmaa kuvitteellisiin lokeroihin.

Näköjään minunkin ajatuksissani on yhä vieläkin, tänäkin päivänä, omat lokeronsa psyykkiselle ja fyysiselle kivulle ja pahoinvoinnille. Aivan turhaan! Vai eikö mukamas masennus tai ahdistus ole aivan yhtä lamaannuttavaa ja kuluttavaa, kuin migreeni?