Vanhemman vastuu

Usein puhutaan siitä, ettei lasten syntymän jälkeen ole enää "omaa elämää". Kuvittelin aiemmin, että kysymys on huonoista yöunista ja yksityisyyden puutteesta. Siitä, ettei voi perjantai-iltana istua punkkupullon ääressä luotaamassa syntyjä syviä.

Mutta ei se niin ole. Oma elämä lakkaa olemasta oma paljon perustavammista ja paljon vakavammista syistä. Se lakkaa olemasta oma, koska kaikista omista valinnoista tulee myös toisten valintoja. Omasta normaalista tulee jonkun toisenkin normaali. Minä päätän, mitä lapseni syö, pukee päälleen ja katsoo televisiosta. Valtani muokata pienen ihmisen maailmaa, ja sitä myöten maailmankuvaa, on lähestulkoon rajaton. Se on aika kammottavaa.

Ennen ensimmäistä lasta suhtauduin lasten nimeämiseen samalla lailla, kuin lemmikin nimeämiseen. Lapselle keksitään nimi, joka tuntuu kivalta. Oman lapsen myötä asia valaistui vähän toisella tavalla. Tajusin olevani selityksen velkaa nimestä, jonka lapselleni annan. Että joskus kun lapsi kysyy mistä nimi tulee, en halua kohauttaa olkiani ja vastata että ”se nyt vain kuulosti minusta kivalta”.

Ennen lapsia muutimme pois Suomesta. Silloin päätös oli helppo, nyt joudun toteamaan, että olen tehnyt ratkaisun paitsi omastani, myös lasteni puolesta. Kysymykseen ”miksi me asumme täällä” en ole vielä keksinyt riittävän yksinkertaista vastausta.

Ja lopulta vanhemman vastuu ulottuu myös asioihin, joiden ei kuvittelisi liittyvän lapsiin mitenkään. Aiemmin minäkin luulin, että hankalia kysymyksiä ovat kotiintuloajat tai karkkipäivät, mutta nyt tiedän paremmin. Kaikkein hankalin kysymys on se, miksi minä teen niin kuin minä teen. Miten perustelen lapsilleni kaikki ne valinnat ja päätökset, joista muodostuu myös hänen elämänsä?

Alan vähitellen ymmärtää, että vanhemmuus on sarja hyppyjä tuntemattomaan. Kaikki sormet ja varpaat ristissä toivoen, että jokainen seuraava tuntematon osoittautuisi ajan myötä ihan selväjärkiseksi ja mukiinmeneväksi ratkaisuksi.