Vierivä kivi

Väestötieteen näkökulmasta olen saapumassa keski-iän nurkille. Ikäkriisiä ei ole näköpiirissä, mutta olen pannut tilanteen merkille. Asia tulee vastaan uutisartikkeleissa ja kyselyissä, siinä kohtaa kun huomaan etten sisälly enää ryhmään nimeltä nuoret.

Vaikken ikäkriisiä potisikaan, elämän demografiset tekijät alkavat pakottaa esille kysymyksiä, joihin haluaisin edelleenkin vastata sitten joskus, kaukana tulevaisuudessa.

Kysymykset lasten päivähoidosta ja koulusta ja omasta kasvimaasta ovat aina olleet juuri siellä, kaukana tulevaisuudessa. Paitsi eivät enää. Nyt ne ovat tässä, nenän edessä.

Mihin haluaisin asettua. En ole nuoruusvuosien jälkeen pysähtynyt niin pitkäksi aikaa, että olisin ehtinyt juurtua. Lähes kaikessa on ollut väliaikaisuuden leima, ja se on tuntunut turvalliselta. Ei tarvitse nähdä lopputulosta, ei tarvitse katsoa omaa elämäänsä ja sanoa, että tällainen tästä nyt tuli. Koska kaikki muuttuu kuitenkin vielä.




Paitsi nyt. Edessä on ratkaisuja, jotka kuulostavat kovasti asettumiselta. Herra Tärkeys panikoi pääni sisällä niin kuin aina, kun edessä on valintoja, jotka saattavat myöhemmin osoittautua virheeksi.

Minusta taasen tuntuu siltä, että olin kuvitellut jonkun toisen tekemään nuo päätökset. Olin kuvitellut, että minä tässä matkan varrella muuttuisin, ja noiden päätösten edessä olisin jo joku muu. Joku pätevämpi, itsevarmempi ja kykenevämpi. Joku parempi. Mutta enpä ole. Same old me, edelleen.




Voihan se olla niinkin, että lopulta same old me toteaa, etten sitten kuitenkaan koskaan asetukaan mihinkään. Että vierin elämäni loppuun saakka. Mutta koen olevani yrityksen velkaa itselleni ja lapsilleni. Voisinko juurtua, jos vain pysähtyisin? Jos juuret eivät ota kasvaakseen, voinhan taas jatkaa vierimistäni tietäen, että ainakin yritin pysähtyä ja asettua sammaloitumaan.

Ja jos ihan rehellisiä ollaan, alan olla vähän väsynyt vierimiseen.





Kommentit