Omaan tahtiin

Isän kanssa maastossa kulkiessani kuulin hänen usein sanovan: mä meen edeltä, tuu sä vaan omaan tahtiin. Eli hitaasti, lisäsin mielessäni. Isä meni nopeammin, minä hitaammin, ja vaikka isä ymmärsi oman tahdin monenlaiset merkitykset ja ulottuvuudet, minä en ymmärtänyt. Minä näin siinä tasan yhden ulottuvuuden: olen hitaampi, eli huonompi.

Viime aikoina olen huomannut asettelevani itselleni kaikenlaisia mielivaltaisia deadlineja erilaisten arkisten turhuuksien suhteen. Vaatteita pitäisi karsia ja järjestää: syyskuun aikana. Vyötäröstä pitäisi kadottaa muutama sentti: jouluun mennessä.  

On totta, että vaatteiden karsimiselle täytyy pikkulapsiperheessä raivata aika kalenterista, ja toki kiinteytymispyrkimyksillekin on hyvä ajatella jokin aikaraami, ettei se ole sitten joskus, joka harmillisen harvoin saapuu itsekseen. Mutta etenkin nyt tässä pikkulapsielämässä olen alkanut tiedostamaan paremmin noita tyhjästä tupsahtavia deadlineja. Siis miten niin syyskuun aikana? Miksi jouluun mennessä? En ole koskaan aiemmin pysähtynyt miettimään näiden dedisten realististisuutta, saati alkuperää. Haiskahtaa vahvasti siltä, että ne ovat peräisin joistain sosiaalisista konventioista, jotka olen imenyt itseeni yrittäessäni sopeutua maailmaan.

Tiedän varsin hyvin, että ylimääräisiin sentteihin vyötäröllä ei pidä suhtautua projektina. Huomiota pitäisi suunnata siihen, miten saisin taas kiinni liikuntarutiineista raskauden jälkeen. Ja vaatekaapin karsimistahan ei edes kannata tehdä, ennen kun se vyötärön mitta on vakiintunut. Ihan turha kuvitella, että sentit kuuliaisesti katoaisivat niille asetetussa aikaikkunassa. Kaikki riippuu hirmuisen paljon siitä, kuinka hyvin hampaita tekevä vauva nukkuu, ja miten stressaantunut on päiväkotia aloitteleva kaksivuotias.

Ärsyttävän usein minulla on tunne, että yritän hiki hatussa juosta elämää kiinni. Ihan niin kuin yritin pysytellä isäni perässä. Isä sentään tiesi, että varsinkin vaivalloisessa maastossa kulkiessa on tärkeää edetä omaan, omalle kunnolle, omille taidoille ja omille ulottuvuuksille parhaiten sopivaan tahtiin. Muuten tulee tehtyä virheitä, joiden myötä vauhti saattaa tyssätä kokonaan.

Onhan tämä aika vaivalloista maastoa, tämä pikkulapsiperhe-elämä. On se hienoakin, kaunista ja kaikin puolin elämyksellistä. Mutta kyllä välillä saa hiki hatussa puuskuttaa, vaikkei erityisen kovaa tahtia pitäisikään.

Jospa näin keski-ikään saapuessani viimeinkin ottaisin isäni neuvosta vaarin. Omaan tahtiin kulkemisessa keskeistä on se, ettei verota jaksamistaan liikaa. Mutta on siinä sekin hyvä puoli, että kun tallaa itselle sopivalla sykkeellä, on välillä mahdollista nostaa katseensa ja ihailla maisemia mennessään. Ja se on elämässä kuitenkin aika tärkeä asia. Ehkä yksi tärkeimmistä.