Kaipaus

Aurinko paistaa. Se paahtaa kesäistä lahdenselkää ja kimmeltää veden pinnalla. Meri tuoksuu, lokit huutelevat omissa touhuissaan. Kasteesta vielä kostea nurmi tuntuu viileältä paljaan jalan alla. Ison pihakoivun oksat nauttivat kesästä ja lämmöstä aivan hiljaa, liikkumatta. Astelen laiturille. Se keinahtaa, narahtaa. Isäni istuu laiturin päässä onkimassa. Huomaan päivettyneen niskan ja kämmenselän, omituisen vaatekerran jostain vuosikymmenten takaa. Hän kääntyy katsomaan minua ja hymyilee. Hymyilen takaisin. 
”Ei se ole täällä”, hän sanoo.
”Tiedän”, vastaan hiljaa.
Tuuli paiskaa sateen vasten kasvoja. Sadevaatteet tuoksuvat kumilta ja vedeltä, huppu kahisee korvia vasten. Kuljen metsässä, märässä varvikossa, sammal painuu askelten alla. Isäni kulkee edelläni. Hän kääntyy katsomaan taakseen.
”No ei se ainakaan täällä ole!”
”Ei niin”, vastaan ja virnistän. Käännän kasvoni kohti tuulta ja vedän syvään henkeä. Juureva maan ja metsän tuoksu täyttää keuhkot ja sydämen. Katson märkinä kiiltäviä kilpikaarnaisia puunrunkoja, sammalen iloista vihreää ja lahottajasientä, jonka nimeä en tunne.
”Täälläkin on niin paljon nähtävää”, mutisen puoliääneen. Isäni on jo kadonnut näkyvistä.

Aamulla herätessäni aurinko on juuri nousemassa. On harmaata, vesipisarat kimmeltävät parvekkeen metallikaiteessa. Ei tarvitse viedä kellokanerville vettä, sitä on tullut taivaalta yllin kyllin. Puiden lehdet ovat jo aikoja sitten pudonneet, mutta pihanurmi vihertää. Iltapäivällä olohuoneen ikkunaan vihmoo vettä; naapuri asentaa värikkäitä ulkovalojaan sadetakissa. Isänpäivänä äiti lähettää kuvan isän haudalta. Hautakivi on musta, havut peittävät kukkapenkkiä. Kahdeksan astetta lämmintä, kertoo viesti. Pesen pyykit, lastaan astioita tiskikoneeseen ja sieltä kaappeihin. Etsin kadonnutta rättiä ja pilkon kalapuikkoja. Laulan Mörri Möykkyä ja mietin, miltä se mahtaa näyttää istuessaan sateessa kärpässienen alla. Illalla kaupungin valot värjäävät pilviverhon punaiseksi. Nukahdan odottaessani, että sen repeämästä pilkahtaisi edes yksi tähti.

Keittiön ovesta tulvii keltainen valo. Astelen pirtinpöydän ääreen ja istahdan penkille. Mukissa höyryää ja tuoksuu kahvi. Ikkunan takana on pilkkopimeää, isoäidin puheenpulputus kantautuu makuukamarista. Liedellä porisee puuro. Isoisä istuu pöydän toisella puolella.
”Se on tuolla ulkona”, hän sanoo ja nyökkää ikkunaa kohti. Kahvimuki lämmittää käsiä ja kahvi mieltä. Nyökkään ja vastaan:
”Juon tämän kupillisen.”
Ympärillä on outo, punertava hämärä. Mistä valo tulee, mietin. Aurinko ei sittenkään ole ihan vielä laskenut, mutta se on paksun pilvipeitteen takana. Taivas punertaa, metsänranta kohoaa vieressä mustana ja synkkänä. Vai tuleeko kajastus sittenkin kasvihuoneista? Ohut, märkä hanki ympärillä punertaa sekin. Hiihdän vuorotahtia eteenpäin. Isä hiihtää edelläni, hän kääntyy katsomaan minua. Tummansininen tupsu pipossa heilahtaa.
”Melkein, muttei aivan”, hän sanoo.
”Niin. Ei tähtiä”, vastaan.

Aamulla tuulee. Tuulee, niin kuin vain mereltä voi tuulla. Puuskat kohisevat nurkissa ja yskähtelevät ilmastointikanavissa. On itsenäisyyspäivä. Seppeleitä lasketaan vesisateessa, märän villan tuoksu välittyy televisiokuvastakin. Itapäivällä pesen puurokattilaa ja hyräilen Jääkärinmarssia. Mietin, mihin ripustaisin kanelitankokranssin ja millä värillä kuorruttaisin piparikuuset. Vihreää ei ole saatavilla, eikä valkoistakaan. Sisällä on lämmintä ja valoisaa, iltaa kohden syttyvät kynttilät. Katson ikkunasta, miten harmaalokit kaartelevat harmaalla taivaalla. Jos menisin merenrantaan, näkisin joutsenia. Aivan varmasti.

Lumi tuiskuaa vaakatasossa. Nahkaisten avokkaiden korot kopisevat hyistä katukiveystä vasten. Varpaita paleltaa, ja korvia. Sukkahousut eivät suojaa tuulelta, ja läpi se menee pehmoisesta villakangastakistakin. Kipitän eteenpäin ja vilkaisen sivulleni.
”Ai sinä”, totean miehelleni, joka harppoo vierelläni.
”Kuljet väärään suuntaan”, hän vastaa.
”Näköjään”, sanon ja mietin, minne seuraavaksi. Mihin me olimmekaan menossa? Korot kopisevat kiviportailla.
”Sinun on mentävä yksin”, mieheni sanoo. Katson häntä kysyvästi, mutta hän kohauttaa olkiaan.
”Minä en ollut siellä”, hän vastaa.
Nousen loput portaat ja kiskon auki raskaan puisen oven. Sen takana näkyy suuri eteisaula, täynnä ihmisiä juhlapuvuissaan ja kimmeltävissä koruissaan. Astun kynnyksen yli. Hanki narahtaa askelen alla. Tuisku, kaupunki ja ihmiset ovat poissa. Poissa ovat avokkaat ja sukkahousut: enää minua ei palella. Tunnen paksun, pehmoisen villahuivin kaulassani. Ympärillä levittäytyy kuun valossa hohtava ja kimmeltävä hanki. On aivan tyyntä. Pakkanen täyttää kaikki aistit, se tuoksuu ja nipistää poskipäitä, se narskuu ja natisee ja paukahtelee. Joki, tuumin mielessäni. Olen joen jäällä. Samassa rannan jäätyneiden tervaleppien lomasta irtoaa varjo. Se liukuu lähemmäs äänettömästi, mutta tunnistan karvalakin.
”Tiesin, että sinä olisit täällä!” iloitsen. Tulija on isoisäni, hän hymyilee ja hänen silmänsä tuikkivat ryppyisissä kasvoissa.
”Eikö olekin upeaa?” hän kysyy.
”On. Tätä minä olen etsinyt, tätä minä olen kaivannut.”
”Mitä?” isoisä kysyy.
”Talvea.”

Herään taas yhteen tuuliseen, harmaaseen aamuun, mutta tällä kertaa hymyilen. Löysinpäs sinne, pääsinpäs perille. Isoisän naurava katse ja talven kuulas kosketus viipyvät kanssani koko sateisen joulukuun päivän.