Metsä

Joulu lapsuudenkodissa. Ripustan samoja koristeita kuin lapsenakin, luuttuan saman naarmuisen parketin ja katan samat valkoiset astiat. Tuuhea pieni kuusi varistaa neulasiaan ja suklaakonvehdit katoavat rasioistaan aivan niin kuin silloinkin.

Välipäivinä pengon vanhan lipaston laatikoita. Piirustuksia, vanhoja pyyhekumeja, c-kasetteja. Naureskelen ja hymähtelen. Voi ihmistä, joka pakkaa elämänsä lipastonlaatikkoon ja kuvittelee, että sinne ei ajan hammas pääse tietään nakertamaan.

Jotain kiinnostavaakin löydän: vanhoja kirjoituksiani. Yhden tarinan otsikko on Metsänvahti. Yritän muistaa, miksi olen kirjoittanut sen. Muistan lapsena kuvitelleeni, että läheisessä metsässä asui haltia. Se ei ollut mikään kiltti tonttu, vaan julma ja uhkaava hahmo, jonka tehtävä oli puolustaa ja suojella metsää. Kuvittelin nähneeni sen seisomassa metsänrannassa, ja sen pitkän viitan jäljet hangessa. Kysyn isoisältä, muistaako hän tarinoitani. Toki, hän vastaa. Ihmettelen, olenko lapsena itse keksinyt metsänhaltian. Ettei vain olisi ollut isoisän juttuja? Tuike syttyy kirkkaisiin silmiin.
”No mutta, olen minä nähnytkin sen”, isoisä sanoo.
”Metsänhaltian?”
”No mikä muukaan se olisi voinut olla?”
”Aivan”, vastaan ja nauran ääneen, ”mikäpä muukaan”.

Mutta metsä seisoo siellä, tummana ja vaitonaisena. Se vetää minua puoleensa. Tuhahtelen ajatukselle. Jo kauan sitten opin, että tuo metsä on pelkkää puupeltoa, sotilaallisiin riveihin kasvatettuja mäntyjä, joiden riveistä ei löydy mystistä pöytäkuusta, ei sienten valtaamaa kantoa, ei käppyräistä vanhaa petäjää. Ei siellä ole minulle mitään. Ensimmäistä kertaa näen sävyjä myös isoisän katseessa. Metsä on pilalla. Miksei metsänhaltia tee mitään?

Uudenvuodenaattona päätän mennä. Pukeudun vuosikymmeniä vanhaan villapuseroon ja valkoisiin toppahousuihin. Lipastonlaatikkoon nekin on säilötty. Lumi ei tuota vaikeuksia kulkijalle, vaikkei minulla suksia olekaan. Astelen lapsuudesta tutuille reiteille kuin en olisi poissa ollutkaan. Polkuja on turha etsiä, ei tässä metsässä kulje kukaan niitä tallaamassa. Se on tyhjä kaikesta, mikä tekisi siitä arvokkaan.

Olen liikkeellä hyvissä ajoin, mutta ilta sävyttää jo maisemaa. Pehmeä lumi narahtaa, taivas vartoo pimeyttä tyynenä, kultaisen utuharson takana. Hengitys tekee pitsiä piponreunaan. Metsässä hangella on solakoiden puiden pitkiä, sinisiä varjoja ja niiden väleissä kaistaleita auringon kultaa. Metsä on sama, kuin aina ennenkin. Vierineet vuodet ovat olleet sille vain hetkinen. Sama, kuin aina ennenkin, yhtä tyhjä ja kolkko, kuin aina ennenkin. Mitä minä tänne tulin tekemään, kysyn itseltäni. Ja silloin näen, kuinka joku seisoo etäämpänä puiden lomassa. Seisoo, ja tuijottaa.

Henkäisen, yritän katsoa tarkemmin. Ei, ei siellä ketään ole. Vai onko? Astelen eteenpäin. Katson ympärilleni. Valtavat kuuset kurottavat kohti pakkasen värjäämää taivasta. Harmaata runkoa pilkistelee raskaana riippuvien oksien lomasta. Pitkät naavahahtuvat riippuvat nekin ihan liikkumatta. Lumivaipan alla on paksu, pehmeä sammal, siellä täällä käppyräinen pieni koivu. Kuuset seisovat sopivalla etäisyydellä toisistaan, auringonsäteitä pääsee maahan asti vain muutama. Kierrän kaatuneen rungon, ihailen kääpää ja naavanhahtuvaa. Miten täällä voi olla tällaista? Palanen tämännäköistä metsää, ikikuusikkoa, jonka kuiskinnan melkein kuulee? Jotain on voimakkaasti läsnä. Elämä on läsnä, vaikka se nukkuu ja lepää, seisoo tyynesti ja vartoo. Ehkä kevättä, ehkä vuosien tasaista kulumista. Kuuset ovat kukin oma henkilönsä. Ne vahtivat hiljaa, kun pieni, äänekäs elämä niiden suojissa nukkuu talviunta. Metsän vanhimmat. Ne eivät nuku, ja jotenkin ne tietävät, että minä olen nyt täällä. Astelen hitaasti yhden kuusen ympäri, sitten toisen. Auringon kulta koskettaa harmaita runkoja siellä, missä se on päässyt pujahtamaan oksistojen läpi. Muuten on sinistä, ihmeellisen sinistä. Aurinko laskee, ajattelen. Narahdus kaikuu metsässä. Oliko se kuusivanhus, vai tikka? Tikka, naurahdan. Ei täällä pitäisi olla tällaisia kuusia, ei keskellä mäntypeltoa. Minun on pakko istua hetkeksi. Pudottaudun polvilleni, toppahousut suojaavat lumelta, sammal on pehmeä, eikä tunnu ollenkaan jäiseltä. Pieni tuulahdus tulee jostain ja kahisuttaa oksia. Uusi narahdus. Yrittääkö joku sanoa minulle jotain? Sitten näen sen taas. Mustasilmäinen olento, valkoiset, luiset kasvot, pitkät, naavan tavoin roikkuvat hiukset, tuima, terävä ilme. Sydämeni jättää lyönnin välistä. Sitten hahmo on taas poissa. Melkein kuulen, kuinka kuuset jupisevat. Olen tunkeilija, olen uhka, vaikka olen polvillani.
”Ei”, henkäisen ääneen. Haluaisin sanoa jotain, mutten tiedä mitä. Tunteet eivät muodostu ajatuksiksi, saati sanoiksi. Istun ja tunnen, kuinka valo kaikkoaa, yö saapuu ja kuuset valmistautuvat levolle. Ihan kuin ne katsoisivat minua. Kutsumaton vieras, joka ei ymmärrä edes lähteä aikanaan. Nousen hitaasti. Sanon ”hyvää yötä” niin hiljaa, että tuskin itsekään kuulen. Astun askelen, ja pimeys humahtaa ympärille, yhtäkkiä, kuin aurinko olisi kokonaan sammunut. Aherran itseni ulos pimeästä metsästä enemmän tuurilla kuin taidolla. Metsänlaidassa pimeys loppuu niin kuin se alkoikin. Kuunsirppi säteilee kylmää valoaan taivaankannen tummansinistä samettia vasten. Hanki kimaltaa kuin timanttien meri. Yritän hengittää, mutta se tuntuu työläältä. Kaikki on epätodellista, tyynessä pakkasilmassa leijuu yhä jotain käsittämätöntä, voimakas läsnäolo, vuosia ja vuosia jonkun harteilla, kuun kiertoja jonkun silmissä, tähtien virtaa jonkun korvissa. Minä näen ja kuulen, mutta jonkun toisen silmin ja korvin. Astun askelen. Hangen narahdus kengän alla tuntuu tutulta. Tuijotan jäätimantteja lumessa ja tähtien timanttista helinää taivaalla. Nekin ovat niin tuttuja, että ne tuntuvat ystäviltä. Mitään kammottavaa ei voi olla liikkeellä nyt. Hengitän kevyemmin, astelen reippaammin. Melkein huomaamattani saavun kotiovelle. Yön valo on yhä mystinen, mutta nyt se on niin tuttu, että se on riemukas. En malta mennä sisään, vaan tuijotan taivaalle. Levitän käsivarteni ja hengitän itseeni kuun esiin taikomaa talviöistä maisemaa. Olen oma itseni jälleen. Vuosia vierii harteiltani hankeen, mutta niiden muistikuva jää.

Mennessäni sisään kohtaan kyselijöiden kuoron. En muistanut sanoa kenellekään mitään lähtiessäni. Olen kulkenut kuin transsissa. Ei se mitään, kuka tahansa olisi transsissa, jos olisi löytänyt sen, mitä minä. Kerron kuusista ja naavasta, ja näen edessäni epäilystä tulvivia ilmeitä.
”Ei siellä sellaista ole.”
”Olet nähnyt unta.”
Haen kartan. No, kartassa ei tietenkään näy mitään, mutta merkitsen paikan, jonka täytyy olla se. Se, jonka löysin. Aamulla, aamulla vien sinne kaikki. Mutta jo mennessäni nukkumaan huomaan epäilyksen pesiytyneen omaankin mieleeni.

Aamulla isoisän kanssa löydän pelkkää mäntypeltoa.
”En käsitä”, suren melkein lapsenomaisesti. Isoisä katsoo pitkään ja hiljaa pientä kuusentainta, joka on löytänyt paikan mäntypellosta.
”Näitkö sinä sen?” hän kysyy lopulta varovasti.
”Minkä”, kysyn ja luulen hänen tarkoittavan tikkaa.
”Haltian.”
Hengitän vastaukseni vahingossa sisäänpäin. Isoisä nyökkää hauraan rohkaisevasti.
”Mikäpä muukaan se olisi voinut olla”, sanon ihan hiljaa.
”Aivan”, kuuluu vastaus.