Kevään loppu

Jos nyt ihan tarkkoja ollaan, itseään toistava yhden päivän luuppi päättyi jo reilu kaksi viikkoa sitten, kun kolmevuotias palasi päiväkotiin, ja perheemme sitä myöten normaaliin päiväjärjestykseensä.

Hanhet lähtivät, kelit lämpenivät. Alkoi sinnikäs taistelu ylipitkää nurmikkoa vastaan. Naapurit vaihtoivat shortseihin ja t-paitoihin. Minä vaihdoin kevyempään kaulahuiviin.

Ensimmäisen viikon otin rauhallisesti. Odotin, että päivät vähän hidastaisivat tahtiaan, että elämä asettuisi vähän rauhallisempaan rytmiin. Nyt kaksi ja puoli viikkoa myöhemmin odotan yhä. Poikkeustilan aikana meidän vauvastamme taisi kuoriutua taapero. Poikkeuskevään alussa yksivuotias liikkui ryömien ja ylipäänsä aika vähän. Nyt se konttaa tukka hulmuten pitkin ja poikin ja etsii jotain, mitä voisi laittaa suuhunsa. Päivät eivät ole hidastuneet. Ne ovat kiihdyttäneet tahtiaan entisestään.

Keräilen hiukan epätoivoisena tavaroita yksivuotiaan reitiltä ja mietin, mistä voisin rakentaa aidan nurmikolle. Voikukkahan on ihan kelpo syötävää muutenkin? Kiven sain sentään kaivettua ulos pienestä poskesta.

Herra Tärkeys on ollut oma itsensä ja öyhöttänyt kevätsiivouksesta. Olen viitannut sille kintaalla, mutta toisaalta olen itsekin tuntenut pakonomaista tarvetta pyyhkiä pölyjä ja viikata kaksi miljoonaa t-paitaa. (Joku tässä huushollissa hamstraa t-paitoja, enkä se ole minä.)

No, kaunistelematon totuus on se, että poikkeuskevät on imenyt mehut meistä. Minun myötäni myös Herra Tärkeydestä. Vaikka se yrittääkin kovasti öyhöttää, lopputulos on pelkkää nuupahtanutta puuroa.

Niinpä olen enimmäkseen jättänyt kevätsiivouksen tekemättä. Olohuoneen ikkuna on kokoelma pieniä kädenjälkiä, puhtaat pyykit kertyvät huojuviksi kasoiksi. Varmaan ne kohta huokaisevat raskaasti ja vaeltavat itse paikoilleen kaappeihin. Jääkaapissa tapahtuu kauhistuttavia asioita, kohta en edes välitä tietää minkälaisia. Toivon vain, että mikä ikinä siellä herääkään itsestään eloon, löytää tiensä ulos omatoimisesti.