Potentiaali

Mietin tässä taannoin Herra Tärkeyden jupinaa kuunnellessani, että siinä on kyllä mahdollisuutensakin. Sillä on omat vahvuutensa, jotka tavallaan vähän jakomielitautisesti poikkeavat niistä vahvuuksista, jotka koen omikseni. Juu, no, vähän hämärää ehkä.

Mutta tämä tuli esille, kun tein jotain ihan älyvapaata nettitestiä. Ihan simppeli kysymys kuului: oletko parhaimmillasi toimiessasi yksin, vai yhteistyössä muiden kanssa?

Hmm. Yksin. Ei. Yhdessä. Ei! Yksin. Ei!! Siistäh. Hyvä kysymys. Testi tuli ja meni epäolennaisine tuloksineen, mutta kysymys jäi. Kumpi, tosiaan. Ja miksi en osaa vastata? Katse kääntyi melko pian Herra Tärkeyteen. Aloin pohtia historiaani koulussa, töissä, harrastuksissa. Koulussa inhosin ryhmätöitä sydämeni pohjasta. Harrastustouhuissa olen kokenut mahtavia elämyksiä kaksin ja porukassa tekemisestä. Samoin töissä.

No, näinhän se menee, totta kai, ei ole tarvetta tiivistää itseään yksinkertaisiin muotteihin. Mutta muisteluissani tulen lopulta siihen tulokseen, että elämässäni on ollut käännekohta. Alle parikymppisenä vastaus olisi ollut kristallinkirkas yksin. Nykyään en ole varma. Koska aikoinaan haastoin itseni ja omat käsitykseni, ja sain itsestäni auki kokonaan uuden tason.

Yksinäisestä sudesta tulikin saumaton osa ryhmää. Tiedän, että porukassa olen tehnyt asioita, joihin en ikimaailmassa olisi kyennyt yksin. Minulla on kokemuksia siitä, kun yhteistyö on saumatonta.

Nykyään valitsisin aivan varmasti hyvässä porukassa toimimisen yksin pakertamisen sijaan. Mutta hyvään porukkaan liittyy paljon ehtoja. Ellei yhteistyö ole todella saumatonta, työskentelen mieluummin yksin. Iso ja monisyinen kysymys siis.

Mutta tästä pohdinnasta vasta pääsinkin oman sisäisen ääneni kanssa muodostamaani kollektiiviin. Tajusin, että varmaan juuri Herra Tärkeyden ansiosta olen haastanut itseni. Sen vaativuuden ja kritiikin ja loppumattoman analysoinnin (ja riittämättömyyden pelon) vuoksi en yleensä onnistu menemään siitä, missä aita on matalin. Onneksi olen kasvanut ympäristössä, jossa on arvostettu henkistä kasvua. Niinpä Herra Tärkeyskin on ottanut siitä itselleen sen tärkeimmän mittatikun. Ja siitä se pitää kiinni, sen kanssa se mittailee, olisiko kollektiivissamme potentiaalia parempaan. Ja yleensä on.

Tämä haiskahtaa tietysti perfektionismilta ja suorittamiselta ja ties miltä itseruoskinnalta. Ja on se aika ajoin sitä ollutkin. Tästähän kaikessa tässä kirjoittamisessakin oikeastaan on kysymys. Minun on täytynyt vääntää Herra Tärkeydelle ratakiskosta, että tarvitsen myös aikaa levätä ja palautua. Että se ei voi minun päässäni suorittaa aivan kaiken aikaa. Ja välillä se suorittaa silti, ja vaatii silti.

Mutta nyt olen yrittänyt syöttää sille sen omaa menetelmää. Nimittäin tätä potentiaalia. Kyllähän minäkin toki haluan kasvaa ja kehittyä koko potentiaaliini. Joten siinäpä meille yhteinen tavoite. Herra Tärkeys on erehtynyt luulemaan, että raivopäinen suorittaminen on oikea tapa pyrkiä eteenpäin. Minä olen onneksi vähän viisaampi ja tiedän, ettei se ole. Yhdessä meidän tehtävämme kai on löytää se tapa olla ja elää, joka todella tukee ja auttaa meitä olemaan paras mahdollinen versio kollektiivistamme. Voisiko tämä olla ensimmäinen pilkahdus tasapainoisesta yhteiselosta Herra Tärkeyden kanssa?