Edistyksen askelkuvioissa
Mitä on edistys, ja onko kaikki nykypäivänä tapahtuva teknologinen kehitys sitä? Tämä on paitsi minun ja Herra Tärkeyden kestokeskustelu, myös minun ja mieheni. Mieheni tosin ei aina tiedä keskustelevansa kollektiivin kanssa. Välillä argumentoin minä ja välillä Herra Tärkeys.
Puuronkeiton ja pyykinpesun välissä opastan taaperoa älylaitteiden käytössä ja manaan sitä, että hampaidenpesussakin tarvitaan nykyään puhelinta. Sitten kyselen otsa rypyssä itseltäni ja ympäristöltäni, menikö ihmiskunta pahasti metsään keksiessään höyrykoneen, sähkön, tietoverkon ja niin edelleen.
Mikäpä minä olen siihen vastaamaan. Näin kävi, eikä takaisinpäin ole menemistä. Mutta mitä opettaa taaperolle, kun se tuosta kasvaa? Pitäisikö opettaa, että kaikki uusi tekniikka käyttöön heti kaikessa, koska se on sitä edistystä? Vai pitäisikö opettaa, että joidenkin asioiden suhteen tulee roikkua perinteissä, kynsin ja hampain, vaikka maailma ympärillä menee jo menojaan?
Miten tunnistaa hyvä, vastuullinen ja sitä tasapainoa tuottava kehitys? Miten luoda sellainen normaali, sellaiset elämän perusasetukset, jotka ohjaavat erottamaan välttämättömän tarpeellisesta ja tarpeellisen turhasta?
En tiedä. Se, mitä uusimmassa teknologiassa rakastan, on sen minimalistisia pyrkimyksiä tukevat ominaisuudet. Ei enää lukuisia laitteita, videonauhoja, CD-levyjä, ei TV-kanavien aikataulujen armoilla elämistä. Ei hankalia paperikirjoja, hyvästi kirjahylly! Eikä se suinkaan siihen lopu. Sanomalehdet. Katalogit. Kalenterit. Kartat. Puhelinluettelot. Valokuvakansiot. (Ja se kamera.) Kellot, ajastimet, taskulamput, muistilehtiöt. Pelit. Tekstit ja maalaukset. Hyvästi pöytä, laatikoineen.
Kaiken kaikkiaan olen seurannut ilolla karsimisen, kohtuullistamisen ja minimalisoinnin rantautumista elämänkuplaani. Ihmiset ravistavat kaikenlaista turhaa yltään niin kuin viimevuotisia kuolleita lehtiä. Ja se tuntuu ihanan raikkaalta. Ja toivoa herättävältä.
Ja sitten välillä mietin, mitä menee pesuveden mukana. Käsiala? Perhealbumit? Bumtsibum? Kaipaako niitä kukaan?
Välillä minä kaipaan isovanhempieni verkkaista seuraa. Minulla on vankka kokemus sotavuodet eläneiden ihmisten seurasta, olen kuullut lukemattomat tarinat menneisyydestä, joka tuntui oudolta, kaukaiselta ja uskomattomalta. Isovanhempani kuljettivat minut sinne, ja minä muistan noita mielikuvitusmatkoja kiitollisuudella ja arvostaen. Ja tiedän nyt, kuinka arvokkaan näkökulman olen noista kertomuksista saanut. Niinpä ainoa järkevä kasvatusfilosofia, minkä minä ja Herra Tärkeys keksimme, on edistää rakkautta tarinoihin. Historiaa, elämänkertoja, science fictionia ja futurismia. Kaikkea, mitä koko maailman tarinaperinne sisällään pitää. Kirjojen, elokuvien, kertomusten, laulujen ja valokuvien kautta voi matkustaa eri aikoihin ja paikkoihin, ja muodostaa oman käsityksensä siitä, mistä me ihmiset tulemme ja minne olemme menossa. Ja mitä me menneestä ja tästä hetkestä sinne tulevaisuuteen viemme.
Ennen muinoin, ennen kirjoitettua kieltä, yhteisöjen tietovaranto tallennettiin tarinoihin ja lauluihin. Jotka sitten siirtyivät sukupolvelta toiselle ja loivat perustan maailman sekä sen ilmiöiden ymmärtämiselle.
Ehkä se maailma ei sitten olekaan muuttunut niin kauhean paljon.
Puuronkeiton ja pyykinpesun välissä opastan taaperoa älylaitteiden käytössä ja manaan sitä, että hampaidenpesussakin tarvitaan nykyään puhelinta. Sitten kyselen otsa rypyssä itseltäni ja ympäristöltäni, menikö ihmiskunta pahasti metsään keksiessään höyrykoneen, sähkön, tietoverkon ja niin edelleen.
Mikäpä minä olen siihen vastaamaan. Näin kävi, eikä takaisinpäin ole menemistä. Mutta mitä opettaa taaperolle, kun se tuosta kasvaa? Pitäisikö opettaa, että kaikki uusi tekniikka käyttöön heti kaikessa, koska se on sitä edistystä? Vai pitäisikö opettaa, että joidenkin asioiden suhteen tulee roikkua perinteissä, kynsin ja hampain, vaikka maailma ympärillä menee jo menojaan?
Miten tunnistaa hyvä, vastuullinen ja sitä tasapainoa tuottava kehitys? Miten luoda sellainen normaali, sellaiset elämän perusasetukset, jotka ohjaavat erottamaan välttämättömän tarpeellisesta ja tarpeellisen turhasta?
En tiedä. Se, mitä uusimmassa teknologiassa rakastan, on sen minimalistisia pyrkimyksiä tukevat ominaisuudet. Ei enää lukuisia laitteita, videonauhoja, CD-levyjä, ei TV-kanavien aikataulujen armoilla elämistä. Ei hankalia paperikirjoja, hyvästi kirjahylly! Eikä se suinkaan siihen lopu. Sanomalehdet. Katalogit. Kalenterit. Kartat. Puhelinluettelot. Valokuvakansiot. (Ja se kamera.) Kellot, ajastimet, taskulamput, muistilehtiöt. Pelit. Tekstit ja maalaukset. Hyvästi pöytä, laatikoineen.
Kaiken kaikkiaan olen seurannut ilolla karsimisen, kohtuullistamisen ja minimalisoinnin rantautumista elämänkuplaani. Ihmiset ravistavat kaikenlaista turhaa yltään niin kuin viimevuotisia kuolleita lehtiä. Ja se tuntuu ihanan raikkaalta. Ja toivoa herättävältä.
Ja sitten välillä mietin, mitä menee pesuveden mukana. Käsiala? Perhealbumit? Bumtsibum? Kaipaako niitä kukaan?
Välillä minä kaipaan isovanhempieni verkkaista seuraa. Minulla on vankka kokemus sotavuodet eläneiden ihmisten seurasta, olen kuullut lukemattomat tarinat menneisyydestä, joka tuntui oudolta, kaukaiselta ja uskomattomalta. Isovanhempani kuljettivat minut sinne, ja minä muistan noita mielikuvitusmatkoja kiitollisuudella ja arvostaen. Ja tiedän nyt, kuinka arvokkaan näkökulman olen noista kertomuksista saanut. Niinpä ainoa järkevä kasvatusfilosofia, minkä minä ja Herra Tärkeys keksimme, on edistää rakkautta tarinoihin. Historiaa, elämänkertoja, science fictionia ja futurismia. Kaikkea, mitä koko maailman tarinaperinne sisällään pitää. Kirjojen, elokuvien, kertomusten, laulujen ja valokuvien kautta voi matkustaa eri aikoihin ja paikkoihin, ja muodostaa oman käsityksensä siitä, mistä me ihmiset tulemme ja minne olemme menossa. Ja mitä me menneestä ja tästä hetkestä sinne tulevaisuuteen viemme.
Ennen muinoin, ennen kirjoitettua kieltä, yhteisöjen tietovaranto tallennettiin tarinoihin ja lauluihin. Jotka sitten siirtyivät sukupolvelta toiselle ja loivat perustan maailman sekä sen ilmiöiden ymmärtämiselle.
Ehkä se maailma ei sitten olekaan muuttunut niin kauhean paljon.
Kommentit
Lähetä kommentti