Kutsumaton vieras
Ulkona on pimeää, kun herään. Kietoudun peittoon ja painan torkkua. Ei vielä. Minua väsyttää. Kun lopulta onnistun raahaamaan itseni ylös sängystä, on kiire. Villaneule ja poninhäntä, saappaat ja toppatakki. Marraskuu on ilkeä ja yksitoikkoinen.
Metroasemalla ostan latten. Se on kallis, mutta en välitä, sillä se on yksi päivän harvoista hyvistä hetkistä. Matka päättyy liian pian ja portaat työhuoneeseen käyvät voimille. Työkaverit sentään saavat hymyn huulille ja hetken aikaa jaksan hengittää. Iltapäivän viimeiset minuutit tuijotan ikkunasta ulos. Selaan työpaikkailmoituksia. Käyn läpi saman ajatuskulun. Mitä minä teen, näin ei voi jatkua. Mutta.
Huonon elämäntilanteen vaihtoehto on se kaikista huonoin: epävarmuus. Jos lähden saman tien, en voi olla varma, milloin saan uuden työpaikan. Jos saan uuden työpaikan, en voi olla varma, että se on yhtään tätä parempi. Voi olla, että se on huonompi. Epävarmuus on ihmisen perusolotila. Miksi siinä sitten on niin pirullisen vaikea elää?
Turvallisuus on kuitenkin lopulta vain illuusio. Mutta tarkasti rakennettuna se on hyvin vakuuttava illuusio. Se sallii meidän nukkua levollisia yöunia ja tehdä suunnitelmia. Epävarmuudessa eläminen on raskasta, ja huoli huomisesta on lamaannuttavaa. Mutta onhan se nyt omituinen paradoksi. Elämän perusasetus ja keskeinen elementti on samalla helvetin ahdistava.
Kului vielä pitkä aika, monia tekopirteitä puheluita ja pakotettuja hymyjä, ennen kuin lopetin työt. Ja sitten kun lopetin, siirryin vaikeimpaan ja raskaimpaan elämänvaiheeseen, jonka tähän mennessä olen kokenut. Epävarmuuden kaikkein epämukavin ydin oli tullut todeksi: huonosta voi mennä vieläkin huonompaan.
Siitäkin selvittiin, niin kuin vanha sanonta kuuluu. Epävarmuutta on olevinaan nyt vähemmän kuin aikaisemmin, mutta kun lähemmin katsoo… se onkin yllättävän viekas pirulainen. Se piiloutuu ja antaa unohtaa itsensä. Se tekee itsestään seinäkukkasen ja jää odottamaan jatkobileitä.
Siellä se on nytkin. Lähes näkymättömäksi naamioituneena pikkujuttuna. En tiedä pitäisikö sitä yrittää tehdä näkyvämmäksi vai antaa sulautua sisustukseen. Pitäisikö rakentaa elämä teräsbetonista, ettei se vaan pääsisi rikkomaan paikkoja? Vai pitäisikö vaatimalla vaatia se mukaan bileisiin, alusta asti?
En osaa sanoa. Toistaiseksi pidän sitä silmällä, pysyn rauhallisena ja liikun eteenpäin.
Metroasemalla ostan latten. Se on kallis, mutta en välitä, sillä se on yksi päivän harvoista hyvistä hetkistä. Matka päättyy liian pian ja portaat työhuoneeseen käyvät voimille. Työkaverit sentään saavat hymyn huulille ja hetken aikaa jaksan hengittää. Iltapäivän viimeiset minuutit tuijotan ikkunasta ulos. Selaan työpaikkailmoituksia. Käyn läpi saman ajatuskulun. Mitä minä teen, näin ei voi jatkua. Mutta.
Huonon elämäntilanteen vaihtoehto on se kaikista huonoin: epävarmuus. Jos lähden saman tien, en voi olla varma, milloin saan uuden työpaikan. Jos saan uuden työpaikan, en voi olla varma, että se on yhtään tätä parempi. Voi olla, että se on huonompi. Epävarmuus on ihmisen perusolotila. Miksi siinä sitten on niin pirullisen vaikea elää?
Turvallisuus on kuitenkin lopulta vain illuusio. Mutta tarkasti rakennettuna se on hyvin vakuuttava illuusio. Se sallii meidän nukkua levollisia yöunia ja tehdä suunnitelmia. Epävarmuudessa eläminen on raskasta, ja huoli huomisesta on lamaannuttavaa. Mutta onhan se nyt omituinen paradoksi. Elämän perusasetus ja keskeinen elementti on samalla helvetin ahdistava.
Kului vielä pitkä aika, monia tekopirteitä puheluita ja pakotettuja hymyjä, ennen kuin lopetin työt. Ja sitten kun lopetin, siirryin vaikeimpaan ja raskaimpaan elämänvaiheeseen, jonka tähän mennessä olen kokenut. Epävarmuuden kaikkein epämukavin ydin oli tullut todeksi: huonosta voi mennä vieläkin huonompaan.
Siitäkin selvittiin, niin kuin vanha sanonta kuuluu. Epävarmuutta on olevinaan nyt vähemmän kuin aikaisemmin, mutta kun lähemmin katsoo… se onkin yllättävän viekas pirulainen. Se piiloutuu ja antaa unohtaa itsensä. Se tekee itsestään seinäkukkasen ja jää odottamaan jatkobileitä.
Siellä se on nytkin. Lähes näkymättömäksi naamioituneena pikkujuttuna. En tiedä pitäisikö sitä yrittää tehdä näkyvämmäksi vai antaa sulautua sisustukseen. Pitäisikö rakentaa elämä teräsbetonista, ettei se vaan pääsisi rikkomaan paikkoja? Vai pitäisikö vaatimalla vaatia se mukaan bileisiin, alusta asti?
En osaa sanoa. Toistaiseksi pidän sitä silmällä, pysyn rauhallisena ja liikun eteenpäin.
Kommentit
Lähetä kommentti