Arjen yläpuolella

Arki. Se on sitä, kun kaivaa makaronilaatikkoa uunista ja kiroaa tyhjälle ketsuppipullolle. Olen ollut aina taipuvainen eskapismiin, ja aina, niin kauan kuin muistan, Herra Tärkeys on urputtanut siitä. Meinaatko elää elämääsi, vai katsoa sohvalla, kun joku muu elää omaansa?

Meillä on ollut vuosien varrella jos jonkinlaisia kädenvääntöjä aiheesta. Poikkeuksellisesti, kenties, Herra Tärkeys ei tee eroa erilaisille medioille. Yhtä huono asia, katsonko leffaa, tv-sarjaa vai luenko proosaa. Se on kuitenkin kaikki eskapismia, hukattu hetki, jonka aikana olisin voinut olla tekemässä jotain tärkeämpää.

Mutta siinäpä se. Olemme ajautuneet Herra Tärkeyden kanssa kollektiivisesti umpikujaan, joka sattuu aivoihin. Sillä meillä, kollektiivisesti, ei ole mitään tärkeämpää tekemistä. Ja jollain paradoksaalisella tavalla juuri se on se juttu, mitä televisiosta katselen ja kirjoista luen. Hetkisen verran jonkun sellaisen elämää, joka tekee jotain tärkeää. (Aika usein kysymyksessä on poliisi, sotilas tai salainen agentti.)

Merkitys on ollut viime aikoina otsikoissa tyytyväisen elämän keskeisenä ainesosana. Usein sellainen pieni, mutta hyvinkin olennainen erottelu jätetään laiturille norkoilemaan, kun paasataan merkityksellisyyden kokemuksen tärkeydestä. Toisaalta on minulle merkityksellisiä asioita, ja sitten on asioita, joilla on merkitystä yhteisön tai yhteiskunnan mittakaavassa.

Merkitystä pitää aina etsiä niistä pienistä, arkisista asioista, kuinkas muutenkaan. Ei kai yksikään elämäntaito-ope voi julistaa makaronilaatikoidensa ääressä kamppaileville ihmisille, että eihän sillä tosiaan olekaan kauheasti merkitystä. Mutta biokemialla, sillä on, ja rauhanturvajoukoilla ja tutkivalla journalismilla.

Tuonkaltaisia ideoita on ommeltu pesunkestävästi ymmärryksemme kudoksiin. Siellä on aika tarkka kartta siitä, minkä me ajattelemme olevan milläkin tavalla merkityksellistä. Ihmiset ovat eri tavoin merkitystietoisia, ja varmaan olemme myös eri tavoin orientoituneita sen suhteen, miten paljon välitämme siitä, onko toimillamme merkitystä laajemmassa mittakaavassa. Toiselle riittää ne pienet jutut. Jollekin toiselle ei sitten millään. Niinpä me istumme Herra Tärkeyden kanssa ja aprikoimme tätä: mikä olisi riittävän merkityksellistä, meille?

Eikä Herra Tärkeys tietenkään tyydy siihen. Miksi me haluamme tehdä jotain merkityksellistä? Miksi me haluamme jonkun Mission? Siksi, että voisimme keskittyä kaikella tarmolla siihen, ja makaronilaatikosta tulisi triviaali sivuseikka, johon tuskin tarvitsisi kiinnittää huomiota. Joten. Onko sekin lopulta vain pako arjesta, eskapismia?

Ja niin tulemme umpikujaan, jossa aivoihimme sattuu.