Projekti lapsenmieli

Tee jotain vain siksi, että se on kivaa.

Tuntuu oudolta myöntää, etten oikein osaa.

Olen pohdiskellut, missä kohdin siirrytään kohtuudesta nihilistiseen nillitykseen ja raivopäiseen pilkunviilaamiseen. Olen nimennyt tuon nillittäjän ja pilkunviilaajan itsessäni Herra Tärkeydeksi ja ottanut tavoitteekseni muodostaa tasapainoisemman suhteen tuohon päänsisäiseen tosikkoon. Olen pyrkinyt kohti kevyempiä ajatuksia, poispäin ryppyotsaisuudesta ja hampaidenkiristelystä. Viime aikoina olen arvioinut edistystäni ja todennut sen lähestulkoon olemattomaksi. Herra Tärkeys ei ole muuttunut miksikään, päinvastoin.

Jokin on silti hiukan toisin. Tätä nykyä kuuntelen Herra Tärkeyttä ahdistumatta heti saman tien aivan kohtuuttomasti. Kuuntelen, ja aika usein ymmärrän. Joskus olen jopa samaa mieltä. Kai se oli väistämätön askel valitsemallani tiellä: Herra Tärkeyden vaientaminen tai irti leikkaaminen ei onnistu. Niinpä olen yrittänyt hyväksyä ja kuunnella kaikessa rauhassa, juoksematta pakoon tai vääntämättä television ääntä isommalle.

Olen oppinut paljon. Olen oppinut sen, ettei Herra Tärkeyden nillityksen tarvitse kohdistua kaikkeen. Se on pilkuntarkan byrokraatin ja patologisen perfektionistin ongelma: joskus suhteellisuudentaju vain pääsee karkaamaan. Asettelemalla kärsivällisesti asioita takaisin suhteisiinsa olen onnistunut aina välillä rauhoittamaan pääni sisällä riehuvaa byrokraattia. Toteamalla, että tämä ei nyt kerta kaikkiaan ole kaiken nillittämisen arvoista. Keskittykäämme siis niihin asioihin, joilla on oikeasti merkitystä. Ja katso, niin on käynyt. Herra Tärkeys on vaiennut.

Niin kuin kaikki tunnolliset byrokraatit, Herra Tärkeyskin voi olla sivupersoona paikallaan. Silloin, kun hommaa johtaa joku, jolla suhteellisuudentaju on hanskassa. Joku, jolla on visio siitä, mikä on kaiken vaivan arvoista, ja mikä ei ole.

Vähän hämmentyneenä olen sitten huomannut, että näiden uusien keskustelujen myötä Herra Tärkeyden ei enää tarvitse olla niin äänekäs. Välillä se on ihan hiljaa. Ei valittamista, ei nillittämistä, ei huomion kiinnittämistä siihen, mitä on vielä tekemättä. Hiljaisuus, jossa voisin olla mitä olen ja tehdä mitä haluan. Mutta minä en osaa. En enää tiedä, mikä on vain kivaa, olematta yhtään mitään muuta.

Niinpä niin. Johonkin katosi lapsenmieli. Nyt muistelen, että kauan sitten Herra Tärkeyden toimiston tilalla oli ovi, josta astelin omiin mielikuvitusmaailmoihini. Voisikohan sen vielä löytää jostain aikuisuuden paneloinnin alta? Voisiko siitä vielä kulkea, ja muistaa, mitä se on kun tekee jotain vain siksi, että se on kivaa?

Kunhan Herra Tärkeys nyt ei alkaisi nillittää tästäkin.