Sumussa

Yhtenä päivänä tässä taannoin ulkona oli kauhea sumu. Tuuli liikutteli sitä sakeina, harmaina seinäminä, ja kaikki tutut puut ja rakennukset näyttivät sen läpi etäisiltä ja aavemaisilta. Se oli kaiken kaikkiaan outo päivä. Taapero heräsi huonolla tuulella. Auto hajosi. Tiskikonekin käyttäytyi erikoisesti.

Ulkona ei liikkunut kukaan, naapureiden pihoilla ei näkynyt ketään. Se oli sellainen sumu, jonka seasta saattaa ilmestyä aavelaivoja tai synkkiä, huppupäisiä hahmoja. Se oli puistattava, luotaantyöntävä sumu. Ja toisaalta taas kiehtova ja kutsuva. Yksinäni olisinkin saattanut uppoutua ajatuksiini ja vaellella sen syövereihin. Pienen lapsen kanssa en uskaltanut.

En ole taikauskoinen, enkä oikein mikään muukaan uskoinen. Aavemainen sumu upposi kaiken järkiajattelun läpi suoraan mielikuvitukseeni, ja haihtuessaan se vei aavemaisen tunnelman ja päättömät kuvitelmat mukanaan. Vähän huono päivä oli lopulta vain sitä, sumuinen, vähän huono päivä. Mutta. Sitten on aina se jokin mutta. Miksi asioita tapahtuu silloin kun tapahtuu, sillä tavalla, kun tapahtuu?

Sattumaa. Toki, niin minäkin ajattelen. En missään nimessä kuvittele, että jotkin mystiset voimat ohjailevat autojen hajoamisia ja sumujen ilmestymisiä. Mutta elämääni mahtuu niin merkillisiä, niin uskomattomia, niin outoja sattumia, että herää kysymys. Miten nämä ”sattumat” muodostuvat? Miten ne ”sattuvat” tapahtumaan?

Tällaisina päivinä haluaisin nimen näille kokemuksilleni. En kaipaa selityksiä, enkä todisteita asioiden olemassaolosta, suuntaan tai toiseen. En kaipaa keskusteluja niiden ihmisten kanssa, jotka tietävät, miten asiat ovat. Kaipaan lisää liikkumavaraa ja lisää avarakatseisuutta. Lisää ihmisiä, jotka sietävät epävarmuutta, lisää keskusteluja, joiden ei tarvitse päätyä mihinkään konkluusioniin. Suuntaan tai toiseen.

Sijaitsen kokemuksineni välimaastossa, en-kenenkään-maalla. Toisaalla on huuhaasuo ja toisaalla höpöhöpövetelä. En halua kuulla enkeleistä enkä yksisarvisista, mutta en halua kuulla sitä iänikuista ”pelkkää kuvitelmaa” -veisuakaan. Keskustelu näistä asioista on lähes mahdotonta, ainakaan ilman, että sitä sinnikkäästi venytetään jompaankumpaan suuntaan. Eikö siellä välissä ole mitään? Eikö voida olla avoimia ja uteliaita, ja spekulatiivisia, ilman että ollaan hihhuleita?