Harakan maastovaatteet
Mitä väliä jollain vaatteilla, kysyy Herra Tärkeys, niin kuin tietenkin hyvin ymmärrätte. Muoti, tuo kaiken kulutuskeskeisen hömpämpömpän vankkumaton kulmakivi. Ja ah, kuitenkin niin tärkeä ja olennainen osa meidän ihmisten elämää.
Suhtautumiseni vaatteisiin ja muotiin on monimutkainen. Estetiikka, voiko sen tärkeyttä kieltää? Ei, vaikka Herra Tärkeys välillä yrittääkin. Vaatteet ovat niin iso osa elämäämme, että minusta olisi aika omituista, ellemme kiinnittäisi niihin paljon huomiota. Muoti on tietenkin eri asia kuin vaatteet, mutta olisin huono yhteiskuntatieteilijä, ellei se kiinnostaisi minua ilmiönä. Näin yksityishenkilönä en jaksa olla siitä kovin kiinnostunut. Tyylistä kylläkin.
Yhteiskuntatieteissä vaahdotaan kaikenlaisesta emansipoitumisesta, ja tehokkaasti olen minäkin emansipoitunut kaikesta epämukavasta. Käytän sukkahousuja, korkokenkiä ja keinokuitua ainoastaan silloin kun on pakko. (Ja huomaan, että pakko on koko ajan harvemmin.)
Vapautuminen yhtään mistään ei kuitenkaan onnistu, ennen kuin ymmärtää oman toimintansa perimmäiset motiivit. Siitä ei ole kovin kauaa, kun tajusin pukeutumiseni perimmäisen johtoajatuksen. Yhden Herra Tärkeyden kanssa käydyn pitkällisen, pinnallista ja turhanpäiväistä vaatevarastoani koskevan keskustelun tuloksena tajusin, että omistan kokoelman maastovaatteita. En niitä maastokuvioisia vaatteita, mutta sellaisia, joiden avulla muututaan näkymättömäksi. Ympäristössä kuin ympäristössä, tilanteessa kuin tilanteessa.
Samanlaisuuden ja erottumisen ikuinen paradoksi on tietenkin osa meidän kaikkien päivittäistä pyrkimystä elää ihmisiksi, mutta ymmärsin tarpeen piiloutua katseilta määrittävän pukeutumistani. No ilmankos se sama iänikuinen sävyvalikoima, kopioitu suoraan urbaanin näkymättömyyden spesialistilta, varikselta.
Sävyvalikoima alkoi hiljalleen muuttua tämän oivalluksen myötä. Kun tunnistin perimmäisen tarpeeni olla näkymätön, tajusin ettei minun tarvitsisi suorastaan sulautua suomalaiseen iankaikkiseen lokakuuhun. Riittää, että olen kaikkialla se yleinen ja tavallinen harakka, joka ei herätä liikaa huomiota. Juhlissa juhla-harakka ja remontissa remppa-harakka. Ja jossain ujouden ja Herra Tärkeyden nihilismin lomassa olen kuitenkin minä, esteetikko.
Edelleenkin pukeudun maastovaatteisiin. Jonkun aikaa sitten muutin Helsingistä Tallinnaan, ja sen jälkeen olen jatkuvasti tuntenut tarvetta korjailla maastopukuvalikoimaani. Täällä naisilla on hame ja korkokengät, ja tyttölapset puetaan vaaleanpunaiseen. Yhteiskuntatieteilijänä voisin tietenkin saarnata emansipoitumisesta ja hiihdellä menemään vapautta uhkuvassa mukavuusunivormussani. Mutta minä koen mukavammaksi sulautua paremmin joukkoon, ja siksi teen, hiljalleen, noita korjausliikkeitä. Olen vapaa valitsemaan, varsinkin nyt kun tiedän, miksi valitsen, niin kuin valitsen.
Suhtautumiseni vaatteisiin ja muotiin on monimutkainen. Estetiikka, voiko sen tärkeyttä kieltää? Ei, vaikka Herra Tärkeys välillä yrittääkin. Vaatteet ovat niin iso osa elämäämme, että minusta olisi aika omituista, ellemme kiinnittäisi niihin paljon huomiota. Muoti on tietenkin eri asia kuin vaatteet, mutta olisin huono yhteiskuntatieteilijä, ellei se kiinnostaisi minua ilmiönä. Näin yksityishenkilönä en jaksa olla siitä kovin kiinnostunut. Tyylistä kylläkin.
Yhteiskuntatieteissä vaahdotaan kaikenlaisesta emansipoitumisesta, ja tehokkaasti olen minäkin emansipoitunut kaikesta epämukavasta. Käytän sukkahousuja, korkokenkiä ja keinokuitua ainoastaan silloin kun on pakko. (Ja huomaan, että pakko on koko ajan harvemmin.)
Vapautuminen yhtään mistään ei kuitenkaan onnistu, ennen kuin ymmärtää oman toimintansa perimmäiset motiivit. Siitä ei ole kovin kauaa, kun tajusin pukeutumiseni perimmäisen johtoajatuksen. Yhden Herra Tärkeyden kanssa käydyn pitkällisen, pinnallista ja turhanpäiväistä vaatevarastoani koskevan keskustelun tuloksena tajusin, että omistan kokoelman maastovaatteita. En niitä maastokuvioisia vaatteita, mutta sellaisia, joiden avulla muututaan näkymättömäksi. Ympäristössä kuin ympäristössä, tilanteessa kuin tilanteessa.
Samanlaisuuden ja erottumisen ikuinen paradoksi on tietenkin osa meidän kaikkien päivittäistä pyrkimystä elää ihmisiksi, mutta ymmärsin tarpeen piiloutua katseilta määrittävän pukeutumistani. No ilmankos se sama iänikuinen sävyvalikoima, kopioitu suoraan urbaanin näkymättömyyden spesialistilta, varikselta.
Sävyvalikoima alkoi hiljalleen muuttua tämän oivalluksen myötä. Kun tunnistin perimmäisen tarpeeni olla näkymätön, tajusin ettei minun tarvitsisi suorastaan sulautua suomalaiseen iankaikkiseen lokakuuhun. Riittää, että olen kaikkialla se yleinen ja tavallinen harakka, joka ei herätä liikaa huomiota. Juhlissa juhla-harakka ja remontissa remppa-harakka. Ja jossain ujouden ja Herra Tärkeyden nihilismin lomassa olen kuitenkin minä, esteetikko.
Edelleenkin pukeudun maastovaatteisiin. Jonkun aikaa sitten muutin Helsingistä Tallinnaan, ja sen jälkeen olen jatkuvasti tuntenut tarvetta korjailla maastopukuvalikoimaani. Täällä naisilla on hame ja korkokengät, ja tyttölapset puetaan vaaleanpunaiseen. Yhteiskuntatieteilijänä voisin tietenkin saarnata emansipoitumisesta ja hiihdellä menemään vapautta uhkuvassa mukavuusunivormussani. Mutta minä koen mukavammaksi sulautua paremmin joukkoon, ja siksi teen, hiljalleen, noita korjausliikkeitä. Olen vapaa valitsemaan, varsinkin nyt kun tiedän, miksi valitsen, niin kuin valitsen.
Kommentit
Lähetä kommentti