Joulun mieli
En tiedä lieneekö kysymys ehdollistumisesta vai luontaisesta estetiikankaipuusta, mutta jouluna kaipaan ulkoista rauhaa ja kauneutta vielä enemmän, kuin muulloin. Joulu ei kerta kaikkiaan tunnu joululta, jos ulkoiset tuntomerkit eivät täsmää. Talvi, ensinnäkin. Olen aina rakastanut talvista estetiikkaa, talven raikkautta ja toisaalta mystisyyttä. Toisaalta, takkatuli ja villasukat luovat lämpimän kuplan keskelle talven kylmyyttä. Ja koska ei sitä takkatulen ääressä voi koko aikaa olla, jouluvaloja sinne, kynttilöitä tänne. Ja sitten taas varsinkin itsenäisyyspäivänä vähän kuplivaa ja vähän kimaltavaa, koska joulunaika on juhlien aikaa.
Sitten on ne taruolennot, jotka kuuluvat jouluun ehkä enemmän kuin mihinkään muuhun juhlaan. Tonttuja, enkeleitä, yleensä vähän molempia. Niihin liittyy vuosisadoittain symboliikkaa ja konnotaatioita jostain ihmistä ja arkista elämää suuremmasta, jostain taianomaisesta. Ja niinpä: itse askarrellut tontut, posliiniset tontut, keraamiset tontut, lasiset, muoviset, huovutetut… ja samalla mitalla enkeleitä.
Vähän outoahan se kaikki on siinä mielessä, että joulun sanoma on, kristillisenä tai muinaissuomalaisena, ennen kaikkea aineeton. Talven selkä on taittunut, valo ja elämä syntyvät uudelleen. (Siinä mielessä tietysti takkatuli on hyvin osuva aineellistuma.)
Kai sitä ihminen on niin syvässä vuorovaikutuksessa ulkoisen maailman kanssa, että tunnelma ei oikein ota syntyäkseen ilman aistein havaittavia vihjeitä ja kannustimia. Isoäiti laittoi sunnuntaisin pöytään valkoisen liinan merkiksi siitä, että päivä on erilainen kuin muut viikonpäivät. Kuka enää nykyään varta vasten luo sunnuntaista pyhäpäivää? Mutta joulusta luodaan juhlaa sitten sitäkin suuremmalla tarmolla. Ehkäpä paine kasvaa, kun ne sunnuntait ovat niin arkisia nykyään.
Olen ollut monta vuotta Herra Tärkeyden kanssa tukkanuottasilla kysymyksestä, onko ok olla jouluihminen. Toisin sanoen, onko ok tuhlata aikaa ja rahaa niin kutsuttuihin turhanpäiväisyyksiin. Kädenvääntö tuskin loppuu koskaan ja ihan hyvä niin, mutta onhan se nyt inhimillistä kaivata kauniita asioita, idyllisyyttä ja tunnelmallisuutta, varsinkin pimeän ja kylmän talven keskelle.
Ja jos kirjoitusohjelman sanakirjalta kysytään, ympäri käydään ja yhteen tullaan. Kahdeksan kuukautta sitten kirjoitin kaipaavani elämääni tasapainoa, toisin sanoen sopusointuisuutta. Ja nyt huomasin, että sehän on idyllisyyden ja tunnelmallisuuden synonyymi. Tietenkin tärkeintä on, että se sopusointu on siellä pään sisällä, ajatuksissa ja toiminnassa ylipäänsä. Mutta jos näin on, kyllä se tulee sieltä uloskin. Muokkaamaan ympäristöä ja tekemään siitä sopusointuista, eli tunnelmallista ja idyllistä.
Sitten on ne taruolennot, jotka kuuluvat jouluun ehkä enemmän kuin mihinkään muuhun juhlaan. Tonttuja, enkeleitä, yleensä vähän molempia. Niihin liittyy vuosisadoittain symboliikkaa ja konnotaatioita jostain ihmistä ja arkista elämää suuremmasta, jostain taianomaisesta. Ja niinpä: itse askarrellut tontut, posliiniset tontut, keraamiset tontut, lasiset, muoviset, huovutetut… ja samalla mitalla enkeleitä.
Vähän outoahan se kaikki on siinä mielessä, että joulun sanoma on, kristillisenä tai muinaissuomalaisena, ennen kaikkea aineeton. Talven selkä on taittunut, valo ja elämä syntyvät uudelleen. (Siinä mielessä tietysti takkatuli on hyvin osuva aineellistuma.)
Kai sitä ihminen on niin syvässä vuorovaikutuksessa ulkoisen maailman kanssa, että tunnelma ei oikein ota syntyäkseen ilman aistein havaittavia vihjeitä ja kannustimia. Isoäiti laittoi sunnuntaisin pöytään valkoisen liinan merkiksi siitä, että päivä on erilainen kuin muut viikonpäivät. Kuka enää nykyään varta vasten luo sunnuntaista pyhäpäivää? Mutta joulusta luodaan juhlaa sitten sitäkin suuremmalla tarmolla. Ehkäpä paine kasvaa, kun ne sunnuntait ovat niin arkisia nykyään.
Olen ollut monta vuotta Herra Tärkeyden kanssa tukkanuottasilla kysymyksestä, onko ok olla jouluihminen. Toisin sanoen, onko ok tuhlata aikaa ja rahaa niin kutsuttuihin turhanpäiväisyyksiin. Kädenvääntö tuskin loppuu koskaan ja ihan hyvä niin, mutta onhan se nyt inhimillistä kaivata kauniita asioita, idyllisyyttä ja tunnelmallisuutta, varsinkin pimeän ja kylmän talven keskelle.
Ja jos kirjoitusohjelman sanakirjalta kysytään, ympäri käydään ja yhteen tullaan. Kahdeksan kuukautta sitten kirjoitin kaipaavani elämääni tasapainoa, toisin sanoen sopusointuisuutta. Ja nyt huomasin, että sehän on idyllisyyden ja tunnelmallisuuden synonyymi. Tietenkin tärkeintä on, että se sopusointu on siellä pään sisällä, ajatuksissa ja toiminnassa ylipäänsä. Mutta jos näin on, kyllä se tulee sieltä uloskin. Muokkaamaan ympäristöä ja tekemään siitä sopusointuista, eli tunnelmallista ja idyllistä.
Kommentit
Lähetä kommentti