Harmaa kevätpäivä

Ulkona on harmaata. On maaliskuu, kevät. Sataa vettä, lumihangen rippeet heijastavat sumuisenharmaata taivasta. Tunnen, kuinka raskasta on märkä lumi, kuinka raskaana harmaa pilviverho roikkuu taivaalla ja kuinka raskaasti se sataa ropisemaan kattoikkunaa vasten. 

Tämä on se hetki, kun ajattelen tarvitsevani jotain. Ajattelen, että harmaus tulee ja valtaa mieleni, ellen toimi, ellen käännä volumea lujemmalle ja harhauta itseäni jollain pirteällä. Tämä on se hetki, kun yleensä pakenen. Mutta en tällä kertaa. Tänään annan raskaan harmauden laahustaa ikkunoista sisään. Annan sen tulvia mieleeni ja jäädä sinne. Tämä on Herra Tärkeyden hetki, ja kerrankin suon sen sille. Annan sen miettiä raskaita ajatuksiaan, ja yllättäen oloni onkin ihan rauhallinen.

Ulkopuolinen harmaus ei aiheuta sisäistä harmautta, vaan ainoastaan resonoi sen kanssa. Ja nostaa sitä esille, vaikka sitä olisi yrittänyt haudata kaikenlaiseen kivaan ja mukavaan. Mutta, kun sen nyt lopulta antaa laskeutua harteilleen koko painollaan, ei se sitten olekaan niin raskas, ei se hautaakaan alleen kaikkea.

Mitäpä sitä nyt jostain raskaanharmaasta taivaasta, ei se päälle putoa. Ja vaikka sen myötä ilmenisikin satunnasta raskasmielisyyttä, se on ihan ok. Kenties siitä syntyy jopa hetkellinen tasapainon kokemus, kun sisäinen ja ulkoinen tunnelma vastaavat toisiaan.

Vilkaisen ulos harmaaseen maisemaan. Herra Tärkeys vaikenee, tyytyväisenä kun on tullut kuulluksi. Joku päivä harmaus hälvenee, ja silloin ulkoinen maisema resonoi jonkun toisen, kevyemmän sisäisen tunnelman kanssa.