Kesyttömyyden kaipuu

Paluu perusasioiden äärelle. Kesämökillä, erämaavaelluksella, omalla viljelypalstalla. Moni tuntuu kaipaavan samaa kuin minä, elämää lähempänä niitä asioita, jotka ovat välttämättömiä. Mutta juureva ja luonnonläheinen voi olla kaupungissakin. Kerrostaloasunnostakin pääsee marjametsään tai kalaan, keskustassakin voi syödä kauden vihanneksia ja kasvattaa yrttejä.

Miksi toiset viihtyvät puistoissa ja viljelysmailla, ja toiset tahtovat päästä mahdollisimman kauas ihmisen kädenjäljistä?

Jotkut pärjäävät loistavasti urbaanissa elämässä, keskellä kulttuuria. Toiset kaipaavat pois. Toiset nauttivat täysin siemauksin elämän välttämättömyyksien päälle rakentuneesta kuorrutteesta, toiset pyrkivät siitä eroon tavalla tai toisella.

Miksi? Geenit? Kasvatus? Lapsuuden traumat?

Tasapainoa etsiessäni tulen tasaisin väliajoin saman kysymyksen äärelle. Minkä takia haikailen suburbaanista elämästäni pois jonnekin, missä ihmiskäsi ei ole muokannut jokaista neliösenttimetriä. Johonkin kesyttämättömään.

Onko se vapaudenkaipuuta? Onko se sopeutumattomuutta? Vai olenko vain nykyaikaisen luonnonmukaisuushypen surkea uhri, joka on ohjelmoitu näkemään ympäristönsä ja elämäntapansa vääränlaisena?

Lapsuudessani etsin satujen ja tarinoiden innoittamana metsästä kiipeilypuita ja petyin katkerasti. Ei talousmetsässä kasva mitään muuta kuin tikkusuoria oksattomia honkia. Niihin kiivetäkseen tarvitsee joko tolppakengät tai kiipeilykurssin. Etsin myös kirkasvetisiä puroja, löysin turpeen mustuttamia suoria ojia. Etsin lampia, niittyjä, tiheikköjä ja saniaisnotkoja. En löytänyt. Joku olisi voinut säästää minulta vaivan ja kertoa, että lähimetsäni oli talousmetsää. Ja samalla selittää, mitä "talousmetsä" tarkoittaa.

Aloin pitää puroja ja metsälampia silkkana satuna, kunnes aikuisena opin, että kyllä niitäkin on olemassa. Ne ovat siellä, missä vielä on edes pikkuriikkinen pala raivaamatonta, kesyttämätöntä luontoa.

Kenties vastaus piileekin perinteessä. Vaikka minä olen lähes koko sukupolveni tavoin kasvanut hyvän matkan päässä villistä luonnosta, se on tullut luokseni saduissa ja tarinoissa, joita rakastin. Vaikka en löytänytkään puroa kotimetsästäni, olin nähnyt sellaisen Muumilaaksossa ja Pocahontaksen kotimetsässä. Olin imenyt tarinoiden mukana itseeni mielikuvan paikasta, joka oli taianomainen ja vapaa. Sen jälkeen puistot ja kukkapenkit eivät enää synnyttäneet samaa tunnelmaa.

Kenties olen onnekas. Kenties tämä perintö on yksi arvokkaimmista, mitä olen saanut. Olen keskellä asfaltoituja teitä, niitettyjä nurmikoita ja suoria ojia oppinut, miten hienoa olisi, jos kotikulmilla olisi vapaana viilettävä puro, kirkasvetinen lampi ja vanhoja käppyräisiä mäntyjä. Se olisi voinut jäädä oppimattakin. Tosin, Herra Tärkeys huomauttaa, siinä tapauksessa olisin saattanut sopeutua hiukan paremmin.

Mutta kerran lapsen mieleen istutettua mielikuvaa siitä, mikä on vapaata ja taianomaista, ei aikuisuudessa noin vain poisteta. Nykyään tiedän, että kaikki ne purot ja saniaiset ovat kyllä olemassa. Olen käynytkin siellä. Ja miksipä en kaipaisi sinne, mistä löytyi palanen lapsuuden satujen maailmaa.