Lähtijät

Miksi toiset lähtevät ja toiset jäävät?

Äitini molemmat isoisät lähtivät aikoinaan Amerikkaan. Toinen tuli takaisin, siksi tässä nyt ollaan suomalaisia. Mutta sitten lähdin itsekin, en tosin kovin kauas, mutta lähdin kuitenkin.

Suomesta pois muuttamisen syyt ovat moninaisia. Ylipäänsä hyvinvoivien länsimaiden välillä muuttaminen liittyy sellaisiin asioihin kuin parisuhde, työpaikka ja lämpimämpi ilmasto. Mutta ovatko ne niitä perimmäisiä, todellisia syitä?

Minua on vaivannut kovasti kysymys, miksi toiset lähtevät resuamaan maailmalle ja toiset jäävät leppoisasti kotikulmille. Lähtemisen syyt ovat kuitenkin lopulta samoja, jotka voivat saada jäämäänkin. Ja melko varmasti nuo kaikki tekijät löytyisivät myös oman synnyinmaan ja (äidin)kielialueen sisäpuolelta. On jotenkin tympäisevän yksinkertaista syyttää sosioekonomisia tekijöitä ja sattumanvaraista opportunismia. (Tokihan ne ovat voimallisia syitä, mutta siinäkö kaikki?)

Entäs sitten kulkurimyytti, tarinaperinteessä romantisoitu arkkityyppi ihmisestä, joka on luotu kulkemaan? Tämä arkkityyppi on melko perusteellisesti kirjattu ihmisten kollektiiviseen muistiin lyriikan ja sensellaisen keinoin. Aika usein tilanteeseen tuntuu liittyvän hatara ajatus siitä, että koti on jossain, mutta se ei vain ole vielä löytynyt. Usein vapaus, mahdottomuus asettua aloilleen, määrittää kulkurin persoonaa. Joskus on vain vapaudenkaipuu, joka ei pääse toteutumaan. No, tiedä nyt sitten näistä romanttisista kulkijoista, mutta saattaa tälläisen Samsonitea tai Eastpakia raahaavan nykyihmisenkin identiteettiä jollain tavalla määritellä kuljetut kilometrit. Sillä vain tuntuu todellisuudessa olevan hyvin vähän tekemistä vapauden kanssa.

Herra Tärkeys tivaa minulta tämän tästä, mitä me oikein teemme täällä vieraassa yhteiskunnassa, ja minkä ihmeen takia me tänne olemme tulleet. Minä voisin kuorruttaa koko Herra Tärkeyden kaikenlaisilla erilaisilla syillä ja perusteilla, mutta totuus on, että jossain syvemmällä on jokin perustavampi syy.

Mitä enemmän asiaa mietin, sitä syvällisemmin käännyn sille kannalle, että tässä on jokin geneettinen ainesosa, jokin evoluution rakentama mekanismi, joka saa toiset lähtemään ja toiset jäämään. Sehän on tavallaan aika järkevääkin, ihmisyhteisölle ei olisi hyväksi jämähtää ikuisiksi ajoiksi nyhertämään yhteen ja samaan metsänliepeeseen. Evoluution ja genetiikan myötä asioille löytyisi Selitys. Ihmisiä houkuttaa milloin mikäkin, raha, lämpö tai ehkä se kuuluisa vapaus. Mutta kenties se onkin vain geeneistämme kumpuava kangastus, jonka tarkoitus on sysätä jotkut meistä liikkeelle.

Toki voi olla, että se on jokin varhaisessa lapsuudessa muodostunut tunne sopeutumattomuudesta tai ulkopuolisuudesta tai kodittomuudesta tai mistä lie. Voihan olla, että tämä kaikki on vain sattumaa, erilaisten osastensa kasvoton ja päämäärätön summa.

Mutta ajatuksessa evoluution antamasta lähtijägeenistä on jotain tyynnyttävää. Se hiljentää kaikki kysymykset ja antaa vastauksen: sinut on luotu tälläiseksi. Kuinka helpottavaa olisikaan ajatella, että minä vain toteutan omaa luontoani, jotain, mikä on minun roolini yhteisössä. Ei tarvitsisi perustella ja miettiä syitä ja ihmetellä itseään.

Ja toisaalta, miksen voisi nähdä asiaa niin? Kuka voisi varmasti sanoa, että näin se ei ainakaan ole?