Sopiva pala

Joskus sitä haukkaa huolimattomasti omenaa, ja siitä lohkee pala, joka hädin tuskin mahtuu suuhun. Leuat venyvät ja posket pullottavat, ja hetken aikaa tuntuu siltä, että mitenkäs tästä nyt kunnialla selvitään.

Sellainen tunne minulla on ollut monta kertaa elämässä muutenkin. Töissä, opinnoissa, lasten kanssa ja ulkosuomalaisena ihan vaan ruokakaupassa. No, jotenkin ne palat on aina saatu pureskeltua ja nieleskeltyä, mutta kyllä leukoja on jälkikäteen särkenyt. Tottakai välillä pitää haukata iso pala, että oppii, mihin asti sitä oikein venyykään. Ja jos ei veny, monen asian suhteen luovuttaminenkin on ihan ok.

Saavutin pienen virstanpylvään tässä taannoin. Ajoin autoa. Ei ehkä kuulosta Virstanpylväältä isolla veellä, mutta ne, joille autolla ajaminen on stressaavaa syystä tai toisesta, ymmärtävät kyllä. Minun tapauksessani stressiä aiheuttivat auton iso koko, vilkas kaupunkiliikenne ja se, että ollaan sentään Ulkomailla. Olen ajanut täällä vain muutamia, lyhyitä matkoja ihan kotikulmilla.

Kaikki sujui hyvin. Auto oli jo ehtinyt tulla tutuksi niillä pikkumatkoilla ja reittikin oli tuttu. Ajattelin, että vihdoin, vihdoin olen onnistunut haukkaamaan omenastani oikeankokoisen palan. Olen odottanut, enkä kiiruhtanut, olen arvioinut oikein, enkä yltiöpäisen optimistisesti, olen valmistautunut huolella, enkä suhannut menemään pelkällä tuurilla.

On ottanut aikaa päästä pisteeseen, jossa istun ratin taakse. Ja se on johtunut ainoastaan siitä, että olen jo haukannut riittävästi niitä liian isoja paloja. Haluan vaihteeksi haukata sellaisia paloja, joita on helppo pureskella ja niellä. Siihen tilanteeseen pääseminen on vaatinut melkoisen aikalisän ottamista. Kärsin aikaisemmin kroonisesta itseni yliarvioinnista. En ehkä niinkään kykyjeni, mutta voimieni. Niin kuin moni muu, minäkin katselin ympärilleni ja muodostin havaintojeni perusteella käsityksen siitä, mitä ihmisen kuuluu jaksaa ja mihin sen tulee pystyä. Se oli tietenkin virhe.

Omat jaksamiset ja pystymiset täytyy verrata omiin aikaisempiin jaksamisiin ja pystymisiin, ei muiden entisiin tai nykyisiin. Ei ole helppoa myöntää, että no minäpä se olen viipottanut menemään aivan hallitsemattomalla vauhdilla tai ahminut suuhuni nähden liian isoja omenanpalasia. Siinä saattaa tuntea itsensä heikoksi ja epäonnistuneeksi.

Onneksi minun tapauksessani on Herra Tärkeys. Se on nimittäin aina ollut se pieni ääni, joka on vähän väliä huomauttanut, että nyt olisi varmaan hyvä pysähtyä hetkeksi miettimään. En ole kuunnellut sitä, vaan ohjautunut ulkoa, niin kuin nykyaikana sanotaan. Olen säädellyt menoani joidenkin sellaisten mittareiden mukaan, jotka olen itseeni liimannut jossain kaukana lapsuudessa. Sitten, kun totesin Herra Tärkeydelle, että en jaksa enää, että leukani nyrjähtävät kohta sijoiltaan, se sanoi että no aivan, aivan. Viimeinkin järjen ääni on päässyt läpi, ja voimme yhteistuumin vähän suunnitella, minkälaisia paloja milloinkin haukkaamme.