Parhaista parhain

Olohuoneen ikkunasta näkyy lintuauroja. Ne ovat menossa etelään. Ilmassa ei ihan vielä tunnu syksy, paitsi ehkä varhain aamulla. Silloin tienoot valtaa sumu, joka tuo meren tuoksun ja viitteen siitä, mitä tuleman pitää. Vaikka nyt on vielä lämmin, hallahan sieltä saapuu, ennen pitkää.

Jälleen kerran huomaan, että luovun kesästä jotenkin helpottuneena. Vuosi vuodelta, kesä kesältä tämä tunne voimistuu. Kesässä on jotain sellaista, joka ei sovi minun mielenlaadulleni.

Ennen urputin, ja etsin uutta mielenlaatua. Koska kaikki vouhottivat niin kauheasti siitä kesästä, annoin itseni uskoa, että ainoastaan kesällä voi olla todella onnellinen, ainoastaan kesä voi olla ihanaa ja rentouttavaa ja lässynlää.

Onneksi massoista poispäin hinautuminen ja pienimuotoinen erikoisuudentavoittelu kuuluvat luonteeseeni. Muutoin olisin varmasti tehnyt itsestäni sellaisen kesäihmisen, joka elää kolme neljäsosaa vuodesta kirkasvalolampulla ja lomamatkakatalogeilla.

Mitä enemmän sallin itseni olla oma itseni, sitä enemmän näen kaikenlaisia sävyjä kaikessa. Onhan kesä ihana, ei sitä tarvitse kieltää. Ja siinä kai se pointti onkin. Olen väsynyt kaikenlaisiin superlatiiveihin. Talvikin on kiva, mutta kesä on paras. Kotonakin on kivaa, mutta ihaninta on mökillä. Päivän paras hetki, viikon parhaat asut, paras aika nauttia elämästä. Paras hetki muuttaa elämä parhaaksi.

Kaikenlaisissa tarinoissa ihmisten uupumisesta ja väsähtämisestä painotetaan meille elämäänsä suorittaville nykyihmisille, että keskinkertainenkin riittää. Joskus se keskinkertainen on se paras. Ja voi herranjestas, eikö tämä olekin sitä samaa suorittamisen sairautta, että koko ajan pitää miettiä ja arvottaa, missä minulla on ihaninta ja parhainta. En halua älypuhelin kourassa metsästää niitä parhaista parhaita hetkiä. Haluan, että ne tupsahtavat silloin kun tupsahtavat, niin, etten todellakaan ehdi, muista tai viitsi juuri sillä hetkellä ottaa kuvaa ja jakaa sitä sosiaaliseen mediaan. Ihan nimenomaan siksi, koska silloin on parasta.

Kesä on niin ladattu täyteen odotuksia noista parhaista hetkistä (ja kesällä niistä täyttyy myös se sosiaalinen media) että minuun iskee viimeistään näin elokuussa jo pieni ällötys. Ei kiitos enää näitä parhaita hetkiä. En jaksa enää virittyä nauttimaan parhaudesta. Haluan keskinkertaisia rutiineja ja ihan hyviä hetkiä. Syksynkään ei tarvitse tulle minään parhaan hyggeilyn viiden kohdan listana, vaan ihan vaan syksynä. Viileämpänä, sateisempana ja joidenkin mielestä vähän vähemmän parhaana vuodenaikana.