Mikä minä olen neulomaan

Tein itselleni neuletakin. Siitä ei tullut täydellistä. Siitä tuli ihan hyvä. Muttei täydellinen.

Viisas ja ehkä jopa vanha sanonta sanoo, että äänellään se variskin laulaa. Niin totta! Kun kaksivuotias tanssii, taputamme haltioituneina käsiämme ja sanomme ”voi, kuinka hienosti!” ja tarkoitamme sitä. Ei kaksivuotias erityisen hyvin tanssi, mutta me aikuiset osaamme suhteuttaa suorituksen hänen taitotasoonsa. Ja näemme, kuinka hän keskittyy ja antaa kaikkensa. Me kehumme häntä siksi, että me näemme kaiken sen yrittämisen, ja pidämme sitä arvokkaana.

Mihin tämä hieno suhteuttava näkökyky katoaa silloin, kun katson itse tekemääni neuletakkia? Tiedän, että olen suoriutunut aivan hyvin, ja neuletakista on tullut vaatekappale, jota voi käyttää. Silti näen siinä lähinnä kasan virheitä. Olen sen verran kokenut neuloja, että onnistun tekemään neuletakin. Missään nimessä en ole mikään virtuoosi, enkä edes kovin taitava ja edistynyt. Miksi ihmeessä siis vaadin itseltäni täydellisyyttä?

Olen neulonut viime vuosina kasan neuleita. Jos olisin kaksivuotias, esittelisin niitä innoissani kaikille vastaantulijoille. Verhoilisin itseni niillä tuntien suunnatonta ylpeyttä. Nyt, koska olen kolmekymmentäkuusivuotias, ja koska Herra Tärkeys, olen pinonnut ne kaapinpohjalle, pois silmistä. Kehtaan käyttää niitä ehkä kotona. Kaikki, jotka asiaa kommentoivat, saavat kuulla pitkän selityksen siitä, miten raskausmaha tuhosi käsialani.

Tämä on kenties viheliäisin piirre elämässä Herra Tärkeyden kanssa. Se vaatii täydellisyyttä myös niissä asioissa, joissa täydellisyys on mahdottomuus. Niissäkin asioissa, joissa ei ole mitään perusteita olettaa, että osaamisemme riittäisi edes lähelle täydellisyyttä tai edes erinomaisuutta. Sama ongelma on vieraalla kielellä puhumisessa. Herra Tärkeydestä johtuen vielä hapuilevalla kielitaidolla puhuminen on minulle juuri niin vaikeaa, kuin se vain voi olla liian vakavasti itseensä suhtautuvalla neuroottisella perfektionistilla.

Mutta minä en halua olla tuo ihminen. Haluan pukeutua itse neulomiini tekeleisiin ilolla ja ylpeydellä. Haluan avata suuni, vaikka en osaa lausua oikein õ-kirjainta. Haluan olla ihminen, joka ei omalla esimerkillään kasvata lastensa päähän Herra Tärkeyksiä.

Tämä on kai osoitus siitä, että keskusteluissani (lue: kamppailuissani) Herra Tärkeyden kanssa ollaan saapumassa nextille levelille. Haluan pukeutua, puhua ja elää elämääni Herra Tärkeydestä huolimatta. Haluan tehdä asioita, jotka rullaavat sen monokkeleineen tuplakierteellä oikosulkuun. Aloitan ottamalla pieniä askeleita. Esimerkiksi verhoamalla itseni epätäydelliseen neuletakkiin.