Rakkaat epäolennaisuuteni

Silloin kun kaikki olennainen masentaa, saa keskittyä epäolennaiseen. Tällä metodilla olen sovittanut kesämekkoja silloin kun olisi pitänyt maksaa laskuja, kirjoitellut runoja silloin kun olisi pitänyt paahtaa gradun kimpussa ja siivonnut kaappeja silloin kun olisi pitänyt kirjoittaa työhakemuksia. Olen jumpannut silloin kun olisi pitänyt lukea tenttiin, ja lukenut Tieteen kuvalehteä silloin kun olisi pitänyt siivota.

Mikä ihmisessä onkin vialla, että kaikesta katoaa ilo ja kepeys saman tien, kun se on pakollista? Sarjassamme kysymyksiä joiden vastaus masentaa jo valmiiksi.

Koin tästä kaikenlaista huonoa omaatuntoa, kunnes tajusin, että pah. Olen aina saanut riittävästi aikaiseksi, kuitenkin. Minun ei oikeastaan tarvitse olla tehokkaampi, terävämpi ja parempi koko aikaa. Saan unohtua, hairahtua, jumittua ja jämähtää jos siltä tuntuu. Sitä paitsi koko epäolennaisuuksiin keskittyminen on niin ihanan inhimillistä, ymmärrettävää ja kaikin puolin yleistä, että sitä pitää mieluummin juhlistaa. Siinä, että me kaikki teemme niin on jotain kovin lohdullista. Tietysti, jos on todellisissa ongelmissa esimerkiksi rahan, ihmissuhteiden tai hygienian suhteen, suosittelen kääntymään ammattiauttajan puoleen. Muussa tapauksessa, malja epäolennaisuudelle!

Saattaa olla, että kaikella jumittamisella on tarkoituksensakin. Veikkaan, että se liittyy siihen toimettomuuteen, joka on jostain syystä hirveän vaikeaa Herra Tärkeydelle. Ja ilmeisesti monelle muullekin.

Mutta nykyajassa on yksi vitsaus, joka sotkee tämänkin hienouden. Nimittäin älypuhelin. Nythän on niin, että epäolennaisuuden kaivaminen taskusta suoraan nenän eteen ei ole koskaan ollut niin helppoa, kuin nykyään. Ja siinä piilee vaaransa. Puhelimella voi tietysti suorittaa monia epäolennaisia toimintoja, mutta silti se usein ohjaa pahaa-aavistamatonta ihmistä epäolennaisuuksien pikaruoka-autokaistalle, helppojen ja koukuttavien, sopivan kokoisiksi palasiksi leikeltyjen epäolennaisuussuupalojen äärelle sosiaaliseen mediaan tai nettikauppoihin. (Usein molempiin, koska ne sisältyvät ovelasti toinen toisiinsa.)

Haluan edelleenkin väistellä masentavia juttuja ja unohtua kesken raivopäisen olennaiseen keskittymisen, mutta viime aikoina olen surkastunut epäolennaisuuden ylvästä sielua loukkaavaan samojen, keskinkertaisten nettikauppojen uutuuksien pläräilyyn.

Haluaisin uudistaa epäolennaisuuteni. Arkisessa aherruksessa pienten lasten kanssa olennaiseen keskittyminen muodostuu vaivihkaa normiksi ja valtaa lähestulkoon sata prosenttia ajankäytöstä. Ja sepä se vasta aiheuttaakin kaikenlaista kiristelyä ja nykimistä, sekä henkisesti että kehollisesti. Usein ratkaisu on tuijottaa puolivillaisesti puhelinta. Tämä on alkanut tympimään. Eikö ole mitään parempaa epäolennaista tekemistä? Jospa luen uutisia tähtitieteestä, kun pitäisi harjata hiuksia ja järjestän kirjahyllyä, kun pitäisi putsata sohvasta mansikkahillotahroja? Otan turhia valokuvia, kun pitäisi tiskata.

Epäolennaisten asioiden parissa puuhastelu on toimeliaisuuteen piiloutunutta toimettomuutta. Mutta pitääkö sen sinne piiloutua? Ilmeisesti, ainakin silloin kun toimettomuus on jyrkästi kielletty. Ja jos ei voi nauttia suoranaisesta tekemättömyydestä, on nautittava pakollisen tekemättömyydestä. Niin se vain on. Ja ehkä jossain siellä epäolennaisten toimintojen vuorenhuipulla siintää myös todellinen toimettomuus, jota kohti tässä vaivoja säästelemättä ponnistellaan.