Sateenkaari

Tämä masentava helmikuu. Kaikennielevä harmaus siellä, minne se ei ollenkaan kuulu. Taas sataa vettä. Tuijotan pilvien mössöä ajatukset aivan samanlaisena harmaana mössönä. Sitten, häivähdys sateenkaaresta. Niin ohut, hentoinen häivähdys, etten ole varma, onko se oikeasti siellä. Yritän terästää katsettani. Ihan kuin näkisin sateenkaaren, mutta sitten en kuitenkaan. No, onko se siellä vai ei?

Sateenkaari on vain pisaran läpi suodattunutta valoa. Mietin, että jos kerran näen sen, se on olemassa minulle. Ja niin moni muukin asia, jonka minä näen. Jota kukaan muu ei näe. Herra Tärkeys nyt vaikka esimerkiksi. Sen olemassaolo on tavallaan hyvin teoreettista ja jopa kiistanalaista. Mutta minulle se on olemassa. Minä näen sen.

Aika syvällisiä juttuja näin tavallisena harmaana perjantaina. Mutta ehkä juuri tällaisissa hetkissä, keskellä arkea ja kaikenlaista tavallisuutta onkin se paras hetki välillä pysähtyä katsomaan. Että mitä minä oikeastaan näen, ja onko näkemäni oikeastaan ollenkaan olemassa. Koska monet asiat, monet arkiset pienet virheet ja pakot ja ongelmat eivät ole lopulta mitään muuta kuin omien, vähän virheellisten silmiemme läpi suodattunutta valoa.