Tapa olla (ulkona)

Pakkaspäivä. Istun auringossa, talon seinustalla kahden kuormalavan päällä. Jalkojani lämmittää viltti, kädessäni höyryää tulikuuma termosmukillinen teetä. Vieressä vaunuissa tuhisee vauva. Ilmalämpäpumpun ulkoyksikkö seinustalla pitää ääntä, se tekee lämpöä sisälle. Nyt on talven toinen tai ehkä kolmas pakkaspäivä. Niin luulen.

Taivas on kirkas. Katselen sitä, ja ajattelen näitä samoja, kuin aina kevään korvalla. Mikähän siinäkin on, jokin maanviljelijäsuvun perintö, kenties? Aina kun päivät alkavat pitenemään, kaipaan ulos. Mutta sitten kun lähden ulos, seison siellä tumput suorina, ja ihmettelen, että mitä helkkaria täällä nyt pitäisi tehdä. En välitä työnnellä vauvanvaunuja ympäri lähiötä.

Kaipaan jotain luontevaa yhteyttä ympäristööni. Kun ei ole edes lunta, en pääse hiihtämään, saati tekemään lumiukkoja tai lumilyhtyjä lasten kanssa. Niinpä istun kuormalavan päällä ja juon teetä termosmukista. Ja hengitän. Rentoutan tietoisesti hartiat ja tunnen, kuinka kevättalven aurinko paahtaa kasvoja.

Mutta miten tämä nyt sitten poikkeaa siitä hiihtämisestä tai lumiukkojen tekemisestä, kysyy tietenkin Herra Tärkeys. No ei mitenkään. Se kaikki on ulkoilua, virkistäytymistä. Edesmennyt isoisäni olisi pitänyt pakkasessa viltin alla istuskelua vähän hullunkurisena. ”Mutta hauskaa”, hän olisi varmaan sitten lopulta kuitenkin todennut, ja liittynyt seuraan. Hyvästä säästä nauttiminen, kaikenlainen hämmästely ja ihmettely, ylipäänsä kaikenlainen kiireetön haahuileminen olivat hänelle ominaisia tapoja olla. Mutta hänessä eli myös se maanviljelijän perusoletus, että ulkona tehdään töitä. Ellei niitä ollut, niitä järjestettiin jotenkin, suorastaan tyhjästä. Isoisä oli tottunut olemaan ulkona, mutta useimmiten hän ei lähtenyt kävelylle, eikä hiihtämään, eikä istuskellut teemukin äärellä. Kun hän lähti ulos, hän lähti tekemään töitä.

Sieltä nämä minunkin ajatukseni varmaan ovat peräisin. Siitä, että olisi hienoa päästä ulkohommiin, kun aurinko paistaa ja kevään voi melkein jo haistaa ilmassa. Olla tärkeä ja hyödyllinen ja saada aikaan samalla, kun nauttii ulkona olemisesta ja rakentaa konkreettisesti yhteyttään ympäristöönsä. Upottamalla siihen kätensä ja hengittämällä sitä keuhkoihinsa. Mutta minä en ole maanviljelijä, minä olen kotiäiti, ja korkeasti koulutettu tietokoneennaputtelija. Kaikki minun työni ovat sisällä. Minun ulkoiluni ei tule koskaan olemaan mitään varsinaista töiden tekemistä, se tulee aina olemaan virkistäytymistä.

Herra Tärkeys suosittelee, että koko ajatus kannattaisi vain niellä ja hyväksyä. Että vaikka tuntuu vähän dorkalta kantaa tee termosmukissa keittiön ikkunan ulkopuolelle, se kannattaa lopulta kuitenkin. Koska tähän on tultu: täytyy vaalia näitä pieniä hetkiä, koska muuta ei ole. Masennuksen ääni sanoo tämän tästä, että miksi maksaa vaivan, mitä järkeä. Istutaan täällä sisällä eristetyssä kuutiossa, ja unohdetaan, että tuolla ulkona ylipäänsä on joku ”luonto”. Mutta ei, minä en halua luovuttaa. Takerrun teemukiin ja kuormalavaan, ja raahaan kaikki päänsisäiset ääneni ulos raikkaaseen ilmaan ihmettelemään pilviä ja taivasta, ja sorapenkkiin juurtuvaa apilaa, jota emme malta kitkeä pois.