Taivaanranta

Vanhempainvapaan loppuminen on merkitty tämän vuoden kalenteriin. Siihen on vielä aikaa, mutta se tupsahtaa tietoisuuteen tämän tästä. Mitäs sen jälkeen? Minulla ei ole työpaikkaa, johon palata. Koulutus löytyy juu. Mutta täälläpä olen, Virossa, enkä juurikaan puhu viron kieltä. Oma moka, mutta syytän kuitenkin Herra Tärkeyttä. Olen jumissa ajanpuutteen ja Herra Tärkeyden mahdottomien standardien välissä. Mutta oli kuinka oli, minun täytyy joka tapauksessa keksiä itseni uudelleen ammattimielessä. Tai ehkäpä ei täydy. Vaan saan.

Herra Tärkeydellä on tämä päähänpinttymä, että elämää pitää elää kiitollisena siitä, mitä on osakseen saanut ja tyytyä mukisematta siihen. Tämä lienee joku muinaissuomalainen taikauskoinen perinne, joka liittyy kateellisiin jumaliin ja sensellaiseen. Herra Tärkeys haluaa jostain syystä roikkua tässä ajatuksessa niin kuin takiainen takinliepeessä.

Kun minä ryhdyn haluamaan ja tavoittelemaan asioita, se kaivaa monokkelinsa esille ja saapuu analysoimaan suunnitelmani ja kysymään tuhat ja yksi kysymystä. Ja ruksimaan saman tien pois kaiken, mikä haiskahtaa hiukankin epärealistiselta. Tai edes kunnianhimoiselta.

Ja minä olen hyvä tyytymään siihen, mitä esityksestä on Herra Tärkeyden syynin jälkeen jäljellä. En unelmoi suuria, en juuri edes unelmoi, en elättele ruusunpunaisia kuvitelmia ikinä mistään. Päinvastoin, pieni pessimismi pitää mielen virkeänä. Ja leuan rinnassa.

Eihän siinä mitään, jos suunnittelemme lomamatkaa tai autonhankintaa. Herra Tärkeys huolehtii saksalaisen insinöörin jämäkkyydellä, että päätökset ja valinnat tehdään järki kädessä ja huolella puntaroiden. Ja hyvä niin. Mutta, mutta, tulin tässä ajatelleeksi. Että huolehtiiko se minun urakuvioistanikin samalla jämäkkyydellä? Toisin sanoen inhorealismilla ja mielikuvituksettomuudella ja supersovinnaisella kyllä-vähemmälläkin-pärjää- periaatteella?

Ei käy laatuun, ei enää. Sehän olisi jälleen kerran selannut niitä ankeuttavia työilmoituksia ja kirjoittanut niitä halvaannuttavan totisia työhakemuksia ja lähetellyt niitä paikkoihin, joihin minä en edes halua mennä töihin. Hah. Sanoi mummo lumessa. Tässä onkin melko konkreettinen sarka, johon lapionsa upottaa. Onneksi minulla on vielä muutama kuukausi aikaa piirrellä käsite-, aarre- ja unelmakarttoja sekä miettiä, mitä ihmettä minä loppu(työ)elämälläni oikein aion tehdä. Ja miten estän Herra Tärkeyttä pilaamasta sitä aivan täydellis-totaalisesti.