Ihana harmaus

Aurinko ei ole lokakuussa juurikaan paistanut. Silti olen ollut koko ajan sitä mieltä, että ulkona on ihana ilma. Ihanan raikas, ihanan kostea, ihanan pehmeän harmaa ja miellyttävä. Parhaita mahdollisia ulkoilusäitä. Kaipaan joka päivä patsastelemaan rantaan meren äärelle. Muuttolintujen aurat lipuvat läntisen taivaan poikki, tuuli riuhtoo kullankeltaisia lehtiä irti oksista. Sade ja meri tuoksuvat, ja sekin on ihanaa. Välillä tuulee niin kuin nyt meren äärellä voi lokakuussa tuulla, ihanaa! Ja välillä ei tuule, ja silloinkin on ihanaa. Ihana lokakuu, juuri sellainen, kuin sen pitääkin olla.

Jopa Herra Tärkeys on hieman ihmeissään. Ei kai tämä nyt ihan niin ihanaa ole? Ettei vain olisi kyse jostain aivopesun tyyppisestä? Onko tämä jotain pakkopositiivista sontaa? Bipolaarinen häiriö?

Tuskin.

En osaa itsekään selittää. Joskus viime keväänä annoin raskaalta tuntuneen harmauden tulla ja olla, ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden. Eikä se muuttanutkaan kaikkea tuhkaksi, ei se tuonutkaan masennusta mukanaan. Ei se ollutkaan niin painavaa.

Ja nyt, nyt se on ainoastaan pehmeää. En osaa sanoa, onko harmaus erilaista, vai olenko minä erilainen. Ehkäpä silloin keväälläkin harmaa taivas vain näytti painavalta, eikä ollutkaan sitä sitten kun sen antoi sataa niskaan. Tai ehkä minä olen tullut vahvemmaksi, ja jaksan nyt kanniskella vähän raskaammankin harmauden ilman mitään ongelmia.

Kaikki tämä pohdinta harmaudesta ja painavuudesta yrittää sanoa sitä, että olen löytänyt jotain, mitä pari vuotta sitten lähdin etsimään. Olen päässyt sopusoinnun ja tasapainon äärelle. Ainakin hetkeksi. Syksy tuli oletettu harmaus mukanaan, eikä mieleni silti ole ankeutunut yhtään. Päinvastoin, olen ollut koko sateisesta, pimenevästä lokakuusta aivan haltioissani. No, marraskuu tulee pian ja varmaankin sitten viimeistään sataa niitä toissavuotisia märkiä sanomalehtiä, ja mieli ankeutuu. Ei sen väliä, olen jo nähnyt mikä on mahdollista.

En osaa sanoa tarkalleen, miten olen tähän päässyt. Avainasemassa ovat Herra Tärkeyden kanssa käydyt keskustelut. Se, että olen kuunnellut sitä ja ottanut sen ajatukset vakavasti. Että olen kärsivällisesti, rauhallisesti, määrätietoisesti ja ennen kaikkea lempeästi laittanut asioita oikeisiin mittasuhteisiinsa, yksi toisensa jälkeen, uudelleen ja uudelleen. Ja niin kuin kaikki mullistava edistys yleensäkin, tämäkin on saapunut vaivihkaa ja jotenkin kulman takaa. Juuri niin, että yhtäkkiä keskellä harmaata ja sateista lokakuuta kaikki onkin aivan täydellistä. Vaikka mikään ei ole muuttunut.