Tervehdys sinulle, seinäntuijottaja

Olen aina ollut se tyyppi, joka istuu hiljaa ja tuijottaa seinää. Jo lapsesta asti. En edes tiedostanut tätä ominaisuutta kovin hyvin ennen kuin aviomieheni alkoi siitä huomauttelemaan. Ja kyllä, mitä sitä kieltämään. Aika usein minä vain istun ja tuijotan seinää.

Asialle naureskeltiin. Eteensä tuijottaminen ei ole sellainen asia, josta aikaansaava, itsenäinen ja kaikin puolin onnistunut ihminen tunnistetaan. Päin vastoin. Seinäntuijottelu on jotain, mitä tehdään vahingossa tai salaa.

Kun luin Elaine Aronin kirjoituksia erityisherkkyydestä, sain tietää etten ole ainut. Mikä helpotus! Sain tietää aika paljonkin lisää seinän tuijottamisesta, ja oloni keveni kummasti. Sellainen muumionomainen eteensä tuijottaminen on itse asiassa aika tyypillistä toimintaa erityisherkille. Se on täysin normaali, kenties jopa suositeltava tapa toimia silloin, kun mieli on ylivirittynyt. Se on helpoin ja nopein tapa tasata ylikuormaa pään sisällä.

Vai niin, ajatteli Herra Tärkeys, ja teki elämänsä U-käännöksen. Aiemmin se oli pitänyt tapaa haitallisena ja nolona, ja yrittänyt kitkeä sitä pois. Se oli urputtanut aiheesta vuositolkulla, mutta nyt se ryhtyi säntillisesti huolehtimaan, että saamme tarpeeksi aikaa ja tilaa seinän tuijottamiselle.

Aloimme pohtia, pitäisikö ilmiölle keksiä joku toinen nimi, että se voisi olla helpommin selitettävissä ja sitä kautta hyväksyttävissä. On nimittäin aika hankala asioikseen ryhtyä tuijottamaan seinää esimerkiksi työpaikalla. Mutta miksi, kysynpähän vaan. Kahvitaukokin on olemassa, ja tupakkatauko, ja kyllähän nyt kuka tahansa työnantaja suosii mieluummin seinäntuijotustaukoa, kuin tupakkataukoa. Mutta siinäpä se onkin. Seinäntuijottajaa ei saa häiritä, muuten homma menee pilalle. Sekä tupakka- että kahvitauko ovat siinä mielessä seinäntuijotustauon vastakohtia. Niiden aikana rupatellaan ja ollaan sosiaalisia. Seinäntuijotustauon aikana nimenomaan ei haluta olla sosiaalisia. Se tupakka onkin yllättäen hyväksyttävämpää, kuin epäsosiaalisuus.

Eikä sitä seinää yleensä edes kovin kauaa tarvitse tuijottaa, minuuttikin saattaa riittää. Ja se on sen arvoista: tuijottamisen jälkeen olo on yleensä paljon parempi. Sitten jaksaa taas rupatella ja olla sosiaalinen.

Joten nimetään se samalla lailla kuin vaikka downsiftaaminen tai hyggeily, ja puff, kaikki ymmärtävät ja hyväksyvät. Mutta toisaalta, miksei sitä voisi kutsua ihan vaan seinäntuijottamiseksi? Kunhan meitä seinäntuijottajia on riittävän monta, jotka ylpeästi tuijottavat ja väsymättä selittävät epäilijöille, miksi seinäntuijottaminen on ok, ja miksi seinäntuijottaja pitää jättää rauhaan. Sillä tavalla siitä voi lopulta tulla samanlainen neutraali asia kuin vaikka nyt se kahvitauko, tai ruokalepo tai päivänokoset.

Perustetaanko kerho ja tilataan t-paitoja?