Seikkailijoiden sukua


Kirjoittaessani taannoin lähtijägeenistä unohdin vallan yhden näkökulman. Nimittäin seikkailun. Näköjään olemme suhtautuneet tähän ulkosuomalaisuuteen juuri niin ryppyotsaisen vakavasti, kuin vain Herra Tärkeys osaa.

Yhteistuumin olemme pohtineet muuttoa pois kotimaasta kaikenlaisten sellaisten lasien lävitse, joilla tuomitaan ja arvotetaan päätöksiä. Mitä järkeä, kysyy Herra Tärkeys alituiseen, ja minä yritän vastata sille excelöimällä kustannuksia ja listaamalla elämän tärkeimpiä arvoja. Mutta jokin syvin, perimmäisin totuus yrittää aina välillä päästä pintaan ja sanoa että hei, olenpahan vain utelias ja inhoan ummehtunutta, paikalleen pysähtynyttä arkea. Olen seikkailunhaluinen.




Mutta toisaalta, ehkä seikkailu ei ole ensimmäisenä mielessä kun muuttaa suomalaisesta räntäsateesta virolaiseen räntäsateeseen. Lomalle lähteminen voi ollakin seikkailu, vaikka lähtisi Pihtiputaalle. Mutta kun siirtää arkensa paikasta toiseen, tietää siirtävänsä juuri sen, arjen. Ja uuteen yhteiskuntaan muuttaminen synnyttää aivan omat haasteensa arkielämän sujuvuudelle. Varsinkin kielitaidottomuus. Kieltä osaamattoman edessä siintää vuori, jonka valloittaminen alkaa sillä, että opetellaan sanomaan ”ei kuittia, kiitos” ja "litra mansikoita, kiitos". Seikkailu on jotain hohdokasta. Arki vieraassa ympäristössä ei ole.

Vai onko sittenkin? Kirjoitinhan taannoin myös arkista elämää hyljeksivistä ajatuksistani, ja sitten kirjoitin myös sopeutumattomuudesta ja ulkopuolisuudesta. Kai se oli Herra Tärkeys monokkelinsa kanssa, joka ynnäili joskus minun nukkuessani sanomisiani, ja vaati sitten selityksiä, jälleen kerran.

Onko totta, että olemme raahanneet itsemme ja lapsemme tänne takkuamaan kielenopiskelun ja puhelinliittymän ja YLE Areenan kanssa siksi, että sekin on parempi, kuin tylsä ja puuduttava arki kotona? Koska kotona me emme ole, vaikka tavallaan olemmekin. Vaikka Telia toivottaakin meidät aina tervetulleeksi takaisin kotiin, minä olen päässyt vasta ovensuuhun, tai korkeintaan porstuaan.




Mutta mitä tulee keskusteluihin Herra Tärkeyden kanssa, tämä on varmasti yksi tärkeimmistä. Tunnelma tuntuu tiivistyvän. Ihan niin kuin olisin saanut haltuuni kaikki palapelin palaset, mutta kuva ei ole vielä kunnolla alkanut hahmottumaan. Onko tämä nyt sitten sitä itsetuntemusta? Minkälainen kuva syntyy vakavamielisestä ja erakkoluonteisesta introvertistä, joka väittää olevansa myös seikkailunhaluinen? Voihan se todella olla se lähtijägeeni, joka synnyttää tuon halun avata ovia ja kääntää kiviä ja nostaa kytkintä, ihan sama kuinka introvertti muuten on. Tai sitten se on joku psyykkinen häiriö, bipolaarisuutta on ehdotettu.

Yksi asia on kuitenkin aivan varma ja kristallinkirkkaaksi hahmottunut. Minä rakastan tarinoita. Rakastan niiden lukemista ja niiden kirjoittamista. Eikä yhtään kunnollista tarinaa ole koskaan syntynyt siitä, kuinka jätin oven avaamatta, kiven kääntämättä ja kytkimen nostamatta.




Kommentit