... just the same

Kaksi ja puoli vuotta sitten minä ja perheeni muutimme laatikkoon mäen kupeessa. ”Little boxes on the hillside”, lauleskelimme molemmat, sekä minä, että mieheni.

Ei ikinä rivitaloon, sanoimme. Ei ikinä lähiöön, sanoimme. Muutimme Katajanokalle ihanaan, ihan vaan pientä pintaremonttia vaativaan yksiöön. Yhdeksän vuotta myöhemmin asumme vuokralla uudenkarheassa paritalon puolikkaassa, lähiötäkin lähiöisemmässä lähiössä.

Olihan se lähestulkoon huvittavan trendikästä remontoida jugend-huoneistoa Helsingin keskustassa. Taapertaa siitä Johan & Nyströmiin kahville ja urputtaa kun kaikki, aivan kaikki, haluavat tulla sinne kahville. Meille se sentään oli se lähikuppila. Ja helppohan siitä elämästä oli rakentaa itselleen kokonainen identiteetti, koko se pitkä lista kaikkea, mitä minä haluan ja mitä en halua.

Niin. Yhdeksän vuotta myöhemmin asun vuokralla laatikossa, jonka vieressä on liuta samanlaisia laatikoita. Joku muu on valinnut kotimme vihreät ja keltaiset seinämaalit. Joku muu on valinnut keittiömme puujäljitelmäovet ja kivijäljitelmätason. Joskus aikoinaan olisin ärsyyntynyt suuresti siitä, että joudun elämään moisten jäljitelmien kanssa. Nyt katson niitä tyynesti ja sovussa Herra Tärkeyden kanssa.

Jugend-talot ovat ihania, ja niin on Johan & Nyströmkin. Mutta tähän elämäntilanteeseen passaa täydellisesti valkoinen laatikko vihreillä sisäseinillä. Meillä on riittävästi tilaa, ei remontoitavaa, oma piha ja tilaa pyykkitelineelle. Auton lastaus ja purku tapahtuu suoraan etuoven edessä katoksen alla. Ei kovin esteettistä millään mittarilla, mutta. Tässä elämäntilanteessa se passaa.

Joskus aikoinaan tilanne olisi ahdistanut. Ei enää, koska olen kasvanut ulos niin paljosta turhanpäiväisestä, myös aika monista sosiaalisista lokeroista. Minua ei niin vain enää sullota mihinkään yleisesti tunnustettuun identiteettiin. En itse enää yritä sulloa itseäni minkäänlaisiin "ei koskaan" -listauksiin. Koska niillä ainoastaan estää itseään näkemästä vaihtoehtoisia toimintamalleja. Ei tämä tosin nytkään mikään unelmien koti ole. Mutta olen tyytyväinen siihen, että näin tämänkin vaihtoehdon, että annoin sille mahdollisuuden. Se on toiminut hyvin. Tässä elämäntilanteessa.

Oli se sitten cityhuoneisto lankkulattialla tai lähiölaatikko Ikean puutarhakalusteilla, loppujen lopuksi sen on kaikki just the same. Enemmän taistelen sitä toista laatikkoa vastaan, joka laulussa mainitaan. Minä ja Herra Tärkeys pelkäämme sitä, että ajattelumme on laatikossa. Tietysti se enemmän tai vähemmän onkin, mutta pyristelemme, potkimme ja kaipaamme ulos. Kaikki, mikä houkuttelee ajattelua laatikon ulkopuolelle, otetaan ilolla ja ylistyksellä vastaan.

On tietysti tärkeää hyväksyä ja tunnustaa se tosiasia, että ihmisinä olemme hyvin pitkälti samanlaisia. Ja sitten se, että olemme myös erilaisia. Mutta kaikkein tärkein havainto tässä kaikessa on ollut se, että olemme eri aikoina erilaisia myös suhteessa itseemme. Joku voisi sanoa, että suunta on ollut trendikkäästä kaupunkiasunnosta lähiöön mentäessä alaspäin. Minä sanon, että pääni sisällä on nyt paljon väljempää ja valoisampaa. Koska nyt naurattaa se mielikuvituksettomuus, jolla joskus sanoimme "ei koskaan".



Lainaukset: Malvina Reynolds - Little boxes